Äänekoskelainen konstaapeli Auvo Saikkonen sai kuulla Pihtiputaan veriteosta poliisiradion välityksellä. Äänekosken poliisista rikosylikonstaapelina eläkkeelle jäänyt Heikki Häyrinen oli kuljettamassa surmanluodit ampunutta Tauno Pasasta lääkäriin.
Sekatyömies Tauno Pasanen ampui avotähtäimisellä 7×33 millin lintukiväärillä neljä häntä pidättämään tullutta, aseistautunutta poliisia. 1,2 promillen humalassa ollut Pasanen ampui osan laukauksista teloitustyyliin uhrien lähietäisyydeltä. Verityön jälkeen hän käveli naapuriin ja pyysi soittamaan poliisit paikalle. Surmansa saivat konstaapelit Mauno Poikkimäki 31 vuotta, Veikko Riihimäki 53, Onni Saastamoinen 37 ja Pentti Turpeinen.
Auvo Saikkonen toimi poliisina Äänekoskella 32 vuotta. Hän muistaa hyvin, että elokuvaan Kahdeksan surmanluotia päätyi avustajaksi kaksi poliisia.
– Muistan, että paheksuimme sitä. Emme hyväksyneet tätä ollenkaan, sillä poliisin kannalta katsoen teko oli niin karmea. Ajatuskin elokuvasta tuntui pahalta. Tämä oli yleinen käsitys, eikä filmihanketta poliisien keskuudessa hyväksytty, Saikkonen kertoo.
TAPAHTUMIEN aikaan Saikkonen toimi Äänekoskella poliisina. Hänen uransa Äänekoskella alkoi vuonna 1958, ja päättyi ylikonstaapelina ja täysin palvelleena eläkkeelle siirtymiseen, vuonna 1990. Saikkonen muistaa tapahtumat hyvin.
– Meillä oli jo radiot poliisiautoissa. Olin tulossa Jyväskylästä Äänekoskelle, kun tapahtuneesta kantautui tieto radioon. Se oli tietenkin suunnaton järkytys. Itse surmapaikalle ei minulle työkomentoa tullut, mutta kävin murhenäyttämöllä kollegoiden hautajaistilaisuuden jälkeen. Itselläni työt ja elämä jatkuivat normaalisti tapahtumien jälkeenkin.
Keskusrikospoliisi tutki asiaa, Saikkosen mukaan Tauno Pasanen istui hetken myös Äänekoskella vangittuna ja kuva tapahtumisen kulusta tuotiin kaikessa karmeudessaan myös Äänekosken poliisilaitokselle. Saikkonen kertoo, että Pasanen tunnettiin tarkkana ampujana, olihan hän tottunut metsästäjä, joka ampui luodikollaan lintuja.
– Poliisin toimesta tapahtumapaikalla otetut kuvat tulivat myös minun nähtäväkseni. Olihan ne kuvat karua katsottavaa. Surmansa saaneet poliisit olivat kaikki tuttuja. Parhaiten tunsin Turpeisen, jonka kanssa olin ollut pari vuotta aiemmin viikon mittaisella kurssilla Porissa, jonne kuljimme hänen kanssaan samalla autolla. Poliisiyhdistyksen puitteissa me pohjoisen Keski-Suomen poliisit olimme tulleet tutuiksi: järjestimme yhteisiä hiihtokilpailuja ja muuta toimintaa.
Mitään pelkoa ei poliisisurmat Saikkosessa aiheuttaneet ja elämä ja työt jatkuivat entiseen malliin.
– Ehkä sitä ei mennyt enää tilanteisiin niin sinisilmäisenä, Saikkonen muistelee.
AJAT MUUTTUU. Saikkonen kertoo, että hälytyksiin lähdettiin pääsääntöisesti työparin kanssa, mutta joskus tilanteeseen joutui vastaamaan yksin.
– Siihen aikaan poliisilla oli auktoriteettia. Tänä päivänä ei hälytyksiin vastata yksin.
Koska Pasanen oli poliisien tuttu jo entuudestaan, hänen luokseen lähdettiin kuin soitellen sotaan.
– Se oli ymmärrettävä virhe, mistä maksettiin kova hinta.
YLEINEN ilmapiiri oli, ettei elokuvaa tule tehdä. Osa kansasta ajatteli, että Mikko on kuin kuoleman kulkukauppias, joka lähtee retostelemaan järkyttävällä asialla.
– Jos nyt saa jälkiviisastella, niin ehkä oli kuitenkin hyvä, että elokuva tehtiin. Heti kun elokuva valmistui, niin totta kai tuli tunne, että se pitää katsoa, ja olen nähnyt sen pari kertaa. Edellisen kerran kun elokuva tuli televisiosta en katsonut sitä enää. Kun ikää on karttunut niin väkivaltakuvat eivät jaksa enää kiinnostaa. Sitä on tullut nähtyä elämässä tarpeeksi.
Saikkonen näkee elokuvan dokumenttina.
– Se perustuu niin vahvasti, jopa täysin todellisiin tapahtumiin, totuuteen ja elämään. Onhan siinä toki Mikon tuomaa näkemystä mukana, mutta varmasti myös paljon faktaa. Mitä perheen sisällä todellisuudessa tapahtui sitä emme tiedä, mutta tapahtumien kokonaiskuva meni niin, kuin Mikko sen elokuvaan piirsi.
Puhutaan Pasista, Mikon esittämästä roolihahmosta, ei Tauno Pasasesta ja kysytään: oliko hän Saikkosen mielestä nurkkaan ajettu uhri?
– En näe häntä uhrina. Mikkohan yritti hänestä sellaista tehdä. Mitenkä hän voisi olla uhri? Oli köyhyyttä ja kovaa työtä, mutta nämä eivät oikeuta toimimaan niin kuin hän toimi.
PONTIKKAPANNUJEN hävitystyö oli tuttua Saikkoselle. Hän tietää että nykyajan kotipolttajat ovat kerrostaloissa asuvia kannabisviljelijöitä, eikä poliisin tarvitse enää nousta suksien päälle ja lähteä etsimään korpikuusen kyyneliä vuodattavia henkilöitä.
– Muistan useamman matkan, kuinka olimme metsässä kytiksellä. Kerran kävi niin onnellisesti, että keittäjä saapui paikalle. Hän oli nöyrää miestä ja katsoi kuinka laitoimme tehtaan palasiksi. Se oli sitä aikaa, se, Saikkonen muistelee.
Auvo Saikkonen tunsi surmansa saaneet poliisit.
”Siellä on neljä miestä hangella”
Konnevedellä eläkepäiviä viettävä rikosylikonstaapeli Heikki Häyrinen lähti tapahtumapaikalle lennossa. Hän sai komennuksen Pihtiputaan poliisilaitokselle vain kaksi päivää surmien jälkeen.
Pihtiputaalaisella konstaapeli Väinö Viinikaisella oli onnea matkassa, sillä kipeän jalan vuoksi hän ei ollut mukana kohtalokkaalla pidätysreissulla. Tuona päivänä istuttiin Pihtiputaalla käräjiä. Hälytyksen vastaanottanut Viinikainen ajoi käräjäpaikalle ja nimismies Reijo Heikkinen antoi käskyn lähteä liikkeelle: Riihimäki, Poikkimäki, Saastamoinen ja Turpeinen lähtivät viimeiselle matkalleen, kohti Korppisten kylää
7.3.1969 konstaapeli Heikki Häyrisen pääpaikka oli Jyväskylän liikkuvassa poliisissa. 48 vuotta ja kolme viikkoa myöhemmin päivän tapahtumat ovat kirkkaana mielessä.
– Olin vapaapäivän vietossa vaimon ja yksivuotiaan poikani kanssa Jyväskylän keskustassa. Vaimo oli ostoksilla ja minä lähdin käymään autohallilla. Partiokaverini tuli pihaan ja sanoi, että autoon heti, Pihtiputaalla on neljä miestä hangella!
Häyrinen lähti hakemaan vaimoaan Sokokselta josta he lähtivät oikopäätä kotiinsa Tikkakoskelle.
– Hyppäsin partion kyytiin Tikkakosken tiehaarasta ja ajoimme kohti pohjoista. Jonkun ajan kuluttua tuli autoradioon tieto, että tekijä on saatu rautoihin. Surmatyön jälkeen Pasanen oli kävellyt naapuriin ja pyytänyt soittamaan poliisit paikalle. Viitasaarelta paikalle tullut poliisipartio oli ottanut Pasasen talteen, eikä hän kiinniotettaessa tehnyt vastarintaa.
– Muistini mukaan Pasasta kiinni ottamassa oli ainakin Sulo Olkkonen, muita nimiä en muista, Häyrinen sanoo.
Olkkonen oli toinen Kahdeksan surmanluodin avustajaksi lähteneistä poliiseista. Toinen elokuvan poliisia näytelleestä avustajista oli niin ikään Viitasaarella toiminut poliisi, Toivo Kähkönen. Mikon veli, Sakari Niskanen, näytteli elokuvassa poliisia.
PIHTIPUTAAN poliisiaseman piha oli täynnä väkeä ja aseman ovi oli lukossa. Sana surmatyöstä oli kiirinyt kulovalkean lailla.
– Päästihän ne meidät sitten sisään, kun tunnistivat poliiseiksi. Kuulimme tarkemmin, mitä oli tapahtunut ja missä. Liikkuvasta tuli lisäksemme paikalle pari muutakin partiota.
Tehtävänjaossa Häyriselle tuli tehtäväksi ottaa Pasanen kyytiin ja kuljettaa tämä Pihtipuhtaan terveysasemalle verikokeeseen.
– Putkan edessä oli tungosta ja virkaveljet tulivat apuun, jotta pääsimme matkaan. Minulle on jäänyt sellainen muistikuva tilanteesta, että lääkärillä löi vähän aikaa tyhjää, mutta toimenpiteet saatiin suoritettua normaalissa järjestyksessä.
Pasanen oli rauhallinen koko toimituksen ja kuljetuksen ajan.
– Ihmeteltiin, kuinka hän oli niin tasainen ja rauhallinen, eikä meillä ollut mitään ongelmia hänen kanssaan. Lähdimme takaisin putkalle, ja pihassa väen sekä toimittajien määrä oli vain lisääntynyt. Siihen aikaan tiedonkulku lehdistön suuntaan oli hyvä, ja tuntui, puskaradiokin pelanneen.
Sisään päästiin, vaikka yleisön joukossa oli havaittavissa aggressiivista käytöstä Pasasta kohtaan.
– Melko pian Pasanen siirrettiin Jyväskylään ja Keskusrikospoliisi otti jutun kokonaisvastuun haltuunsa.
KUN ASIAT olivat liikkuvan poliisin toimesta suoritettu, Häyrinen pääsi lähtemään kotiinsa. Seuraavana päivänä oli tehtävät jaettu uudelleen: neljä miestä lähtee maanantaina komennukselle Pihtiputaalle, Häyrinen yksi heistä. Surmapaikalla käytiin heti ja vielä monta kertaa senkin jälkeen.
– Meidät laitettiin maalaispoliisin hommiin. Nelikosta elossa on enää Tapperin Reijo ja minä. Teperin Mauri ja Vertaisen Jouko ovat edesmenneitä. Komento oli pieni pettymys, kyllä sen nyt voi myöntää. En olisi halunnut lähteä, enkä siten ollut ilmoittautunut vapaaehtoiseksi lähtijäksi.
Väinö Viinikainen otti uudet konstaapelit vastaan. Ensimmäinen majoituspaikka oli Pihtiputaan kirkon alapuolella sijainneen Hotelli Turistin yläkerrassa.
– Siihen aikaan Putaalla oli villiä elämää, eikä nukkumisesta ravintolan yläkerrassa tullut melun vuoksi mitään. Paransimme viihtyvyyttä ja siirsimme kamppeet poliisiasemalle ja saimme käyttöömme yhden putkatilan sekä toimiston. Majoituimme näin komennuksen loppuun saakka eli toukokuun ensimmäiseen päivään asti, jolloin toimeen astui toiset miehet.
Mitään kriisiryhmää ei tapahtumien jälkeen perustettu.
– Se oli semmoista psykologiaa silloin, että sitä keskenään puhuttiin – tai oltiin puhumatta. Toinen käsitteli asiat paremmin ja toinen huonommin, mutta näin mentiin ja jatkettiin työtä ja elämää, Häyrinen muistelee.
HÄYRINEN allekirjoittaa elokuvan tapahtumat suunnilleen oikeiksi. Hän ei pitänyt ajatusta elokuvasta hyvänä.
– Todennäköisesti asiat menivät niin. Se, oliko siinä mitä dramatisointia mukana, sitä en tiedä. Uutinen elokuvan suunnittelusta oli minulle hyvin epämiellyttävä, siinä vaiheessa, kun itse tapahtumasta oli kulunut vasta vähän aikaa. Sitä mietti, mitä kaikkea elokuva tulee aiheuttamaan ja muutenkin. Meidän ammattikunnan keskuudessa ajatus toi pahaa verta pintaan ja ihmeteltiin, miksi tragediaa pitää alkaa repimään niin nopeasti auki. Aika on aina tehnyt tehtäviään ja aika on parantanut haavat. Niin myös tämän asian suhteen.
Tottahan Häyrinen elokuvan on katsonut, pariinkin otteeseen.
– Sitä ensimmäistä esityskertaa en katsonut. Siinä oli ne Viitasaaren poliisit, Kähkönen ja Olkkonen mukana. Roolit aiheuttivat kovasti keskustelua. Vuosien jälkeen ymmärsi näiden kahden poliisin motiivit osallistua elokuvantekoon.
POLIISITOIMEN kannalta katsottuna Häyrinen ei pitänyt elokuvan valmistumista tarpeellisena.
– Tapahtuma opetti meitä ilman elokuvaakin. Kun tiedämme, miten siellä oli toimittu, niin eihän niin olisi pitänyt toimia. Pasanen oli neljälle surmansa saaneelle poliisille vanha tuttu, ja he luottivat siihen, ettei Pasanen heille mitään tee. Eivät he osanneet arvata, että hän oli niin sekaisin. Pasasen kohdalla myöhemmin sattuneet jälkinäytökset eivät osoita tervettä luonnetta. Elokuvan perusteella tilanne on sekä että: Mikko teki Pasasesta sankarin ja uhrin. Se on myönnettävä, että elokuvassa näkyy kuinka yhteiskunta vei ihmistä. Siihen aikaan ei alkoholihommien takia päässyt tai viety hoitoon.
Häyrisen mukaan elokuva oli hyvin pitkälle draamaa.
– Ehkä se on dokumentti elämän ankeudesta, pohtii Häyrinen mietteliäänä.
Heikki Häyrinen jäi Äänekosken poliisista rikosylikonstaapelin vakanssista eläkkeellle vuonna 2001.
TEKSTI JA KUVAT MARJO STEFFANSSON
