Mikko Niskanen aavisti – tai tiesi – että Pihtiputaan laukaukset pysäyttäisivät hänessä pitkään kyteneen masennuksen ja alennustilan. Hän tajusi, että murhenäytelmän takana oli ongelmakenttä, jonka maasto on hänelle tuttu.
Mikko Niskasen henkiin herättämä, Pihtiputaan Korppisten kylän Kanalanmäellä maaliskuussa vuonna 1969 tapahtunut murhenäytelmä puhuttaa yhä tänä päivänä. Suuri syy puheeseen lienee kaikkien aikojen parhaimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi valittu Kahdeksan surmanluotia, tuo yli viisituntinen järkäle. Niskanen lavasti kotikylänsä Liimattalan tapahtumien keskuspaikaksi ja esitti itse neljä poliisia surmannutta pienviljelijää. Elokuva valmistui kolme vuotta laukausten jälkeen, suuresta vastustelusta ja vastatuulesta huolimatta.
POIKIEN, Sissien, Kävyn, Asfalttilampaiden ja Lapualaismorsiamen jälkeen Mikko oli joutunut erimielisyyksien sekä väärinymmärrysten ja depression kolhimaksi. Hän tuli toipumaan koettelemuksista ystävänsä, opettaja Toivo Parantaisen luo Konginkankaan Liimattalan koululle. Parantainen oli Niskaselle sukua väärän koivun kautta, sillä Parantaisen veli oli naimisissa Niskasen sisaren kanssa.
– Hiihtelin kansanlatuja päivästä päivään ja yritin unohtaa viime aikojen tuskalliset tapahtumat. Masennukseni oli hirvittävä. Nukuin yöt unilääkkeillä. Piehtaroin tuntikausia valveilla, ajatukset kiersivät kehää: miksi en pääse eroon tästä hedelmättömästä vatvomisesta, miksi en osaa katsoa eteenpäin. Oli yksi lääke, johon voisin purkaa masennukseni: työ. Työhön minä haluaisin. Jos nyt saisin alkaa tekemään uutta elokuvaa, kaikki selviäsi. Mutta mitä elokuvaa? Näköpiirissä ei ollut työmahdollisuutta minulle, Mikko kirjasi tunteitaan talvella vuonna 1969. (ote kirjasta Vaikea rooli)
KAKSI VUOTTA kestänyt depressio katkesi järkyttävällä tavalla.
Perjantaina, 7. maaliskuuta, vuonna 1969 tapahtui hirvittävä tragedia, kun sekatyömies Tauno Pasanen (s. 1934) ampui neljä poliisia. Kuten Mikko lausui: tapahtuma oli murhenäytelmän räikeä loppu.
Pihtiputaan poliisimurhat antoivat Mikolle aiheen nousta epätoivon suosta ja ryhtyä toimeen. Hänen mukaansa kauhutapahtuma antoi sähköiskun, joka kytki virran hänen elottomaan tajuntaansa.
– Aavistin, ei, tiesin, jo aivan heti, että Pihtiputaan laukaukset päättivät pitkän ja johdonmukaisen tapahtumaketjun. Tajusin, että taustalla on kokonainen ongelmakenttä. Tajusin myös, että tässä on minun tehtäväni. En valinnut tehtävää, tehtävä valitsi minut.
Pihtiputaan tapahtumat polttelivat kuumasti. Sanomalehdet, radio, tv – ja ennen kaikkea ihmiset puhuivat tapahtuneesta lakkaamatta. Mikko teki muistiinpanoja, kuunteli ihmisiä ja keräsi materiaalia. Luonnos alkoi hahmottua. Kansa jakautui kahteen leiriin: osa oli poliisien puolella, osa jakautui Pasasen tueksi.
Hänelle oli selvää, että aiheesta valmistuu elokuva, jonka työnimeksi valikoitui Kahdeksan surmanluotia.
MIKKO SIIRRETTIIN Yleisradion koulutusosastolta elokuvan tekoa varten tv-teatteriin. Hän aloitti työn suurella innolla ja vapain käsin.
– Tajusin, että hallitsen tämän elämänpiirin. Minulla oli kotikenttäetu.
Kenelle pääosa? Ensin Mikko kaavaili siihen itseään. Kun hän sai luettavakseen poliisilta tutkintapöytäkirjat, hän epäröi. Pahin pelko oli, ettei hän kykene tekemään koko elokuvaa. Tutkintapöytäkirjaa lukiessaan, Mikolle muodostui mielikuva päähenkilöstä: Erkki Pajala. Pajala näytteli Ruotsissa, eikä häntä voitu muilta töiltään irrottaa rooliin. Mikko epäröi voimiaan. Riittäisivätkö hänen rahkeensa käsikirjoituksen ja ohjauksen lisäksi myös pääosaan. Mikko tiesi, että hän laittaisi rooliin itsensä kokonaan, lähes kidutukseen asti. Se, että Mikko oli tavannut Tauno Pasasen vankilassa sysäsi hänet lopulta rooliin.
– Oma osuuteni oli lopullisesti ratkennut, minun oli välttämättömyyden pakosta näyteltävä itse pääosa. Tiesin tarkalleen kuinka raskaaksi se minulle tulisi, mutta riski oli otettava.
RISKI ELOKUVAANKIN oli olemassa. Osa kansasta ja poliiseista vastusti elokuvan tekoa. Kun Mikko kysyi poliiseilta pitivätkö nämä elokuvaa aiheellisena, hän sai lähes säännöllisesti kieltävän vastauksen: ”Ei missään tapauksessa. Ei siitä voi tehdä elokuvaa. Se pitää unohtaa.”
– Tämä elokuva ei pyri jonkun määrätyn totuuden esittämiseen, se kertoo vain yhden elämänpiirin totuuden, sen jonka uskon tuntevani. Joku toinen voi nähdä toisen totuuden. Totuuksia on monta, tämä on minun totuuteni, Mikko lausui.
Kahdeksan surmanluotia esitettiin ensimmäisen kerran neliosaisena tv-sarjana, jonka ensimmäinen osa nähtiin maaliskuun 29. päivä, vuonna 1972. Elokuva sai parhaan ohjauksen ja parhaan miespääosan Jussi-palkinnot. Mikko Niskaselle myönnettiin vuonna 1972 Valtion elokuvataiteilijapalkinto, joka oli 5 000 markan suuruinen.
TEKSTI JA KUVA MARJO STEFFANSSON
