Käpykoloon ei syntynyt Mikko Niskasen hartaasti toivomaa elokuvakeskusta. Yksi kurssi ennätettiin pitää, ja siltä kurssilta Suomeen tuli kameran taakse ainakin yksi rautainen ammattilainen.
Mikko Niskasen suurin haave oli perustaa elokuvakeskus Käpykoloon. Vuonna 1975 valmistunut Käpylinna yritti olla vastaus Mikon unelmaan, jossa elokuvia valmistuisi Liimattalassa Kytänsalon saaressa. Hänen mielestään Suomessa elokuvatuotanto polki paikallaan.
– Kun Käpylinna pääsee toimimaan, on turha sanoa, että ainakaan täällä Keski-Suomessa olisi puutetta filminteon mahdollisuuksista. Kun kesään mennessä saamme tänne saadaan vielä National –videokaluston, on meillä käytössämme Suomen hienoimmat 16-milliset kuvauslaitteet, kertoi Mikko Helsingin Sanomien haastattelussa 12.5.1975
– Käpylinna oli epäilemättä yhden miehen luomus ja yhdenlaisen itsekeskeisyyden ja suuruudenhulluuden monumentti. Yhtä varmasti sen studio-, kurssi- ja koulutuskäytölle oli omat tarpeensa ja tilauksensa, vaikka odotukset sittemmin osoittautuivat epärealistisiksi ja ylimitoitetuiksi, kirjoittaa Sakari Toiviainen kirjassaan Tuska ja Hurmio.
KAMERA KÄY. Mikko seisoo kirpeässä pakkassäässä Kytänsalossa Käpylinnaa varten kaivetun kuopan äärellä. Yllään hänellä on tikkitakki, päässänsä karvalakki ja jalassa pieksut.
– Kuten tiettyä ja tunnettua on, ei meidän maassamme ole yhtään kunnollista elokuvastudiota, ja niin onkin minun tarkoitukseni rakentaa tähän pienoisstudio. Elokuva ilman studiota ei mielestäni enää meidän päivinämme ole mahdollista. Toivottavasti tämä on alkusoittoa sille suurelle hankkeelle, että me aikaa myöten saamme tänne Keski-Suomeen, jossa on rauhallinen ja kuvauksellinen ympäristö ja luonto, kunnollisen elokuvastudion. Minä toivon, että saan tämän pienoisstudioni joskus valmiiksi, lausui Mikko Ylen kuvaamassa dokumentissa -70 luvulla.
Pienoisstudio valmistuikin, mutta siitä ei tullut Mikon unelmalle täyttymystä. Hän oli vahvasti sitä mieltä, että Suomeen tarvitaan elokuvakeskus myös Kehäkolmosen ulkopuolelle. Hän ryhtyi tarmokkaasti toteuttamaan unelmaansa: Käpylinnaan ja sen ympäristöön rakentuisi elokuvastudio ja elokuvan korkeakoulu siten, että se olisi suomalaiselle yhteiskunnalle hyödyllinen kulttuurin ja taiteen edistäjä.
Kuva Käpylinnan alakerran studiotiloista. Tunnistatko ketkä ovat kuvassa, joka on otettu AV-kurssin aikaan.
VISIOT OLIVAT kovat ja korkealla. Kun Käpylinna valmistui, Mikko ryhtyi kouluttamaan kuvaajia. Ensimmäiselle ja viimeiseksi jääneelle AV-kurssille valittiin äänekoskelainen, ammattikoulusta maalariksi valmistunut Keijo Venho ja suolahtelainen, toimittajaksi valmistunut Markku Saarinen. Vuosi oli 1976. Lehti-ilmoituksella haettiin oppilaita muutaman kuukauden mittaiselle audiovisuaaliselle kurssille Käpykoloon. Kurssille pyrittiin työvoimatoimiston kautta, ja Mikko itse haastatteli kiinnostuneet ja valituksi tuli täysi tusina alasta kiinnostunutta. Kurssille ohjaajaksi ajautui elokuvaaja Pertti Mutanen. Hän toimi myöhemmin myös Mikon hovikuvaajana muun muassa elokuvissa Mona ja palavan rakkauden aika (-83), Elämän vonkamies (-86) ja Nuoruuteni savotat (-88).
– Se taisi olla elokuvaohjaaja Tapio Suominen, joka kertoi minulle, että Mikko tällaista kurssia suunnittelee. Olin tehnyt opetushommia ja jotenkin ajauduin vastaamaan kurssin opetuksesta. Mikko oli saanut päähänsä, että Käpykolo laitetaan tienaamaan. Hänen ajatuksensa oli, että työllisyyskurssi maksaa itse itsensä, mutta ei kai siinä ihan kuitenkaan niin käynyt, Mutanen muistelee. Suominen oli kiinnitetty Käpy-Filmin ja Niskasen palvelukseen keväällä vuonna 1975.
Puitteet kurssin pitämiselle olivat kohtalaiset.
– Oli yksi huone, jota Mikko kutsui studioksi ja käytössämme muutama sen ajan tv-kamera. Toki Käpykolossa oli tilaa, jossa pitää luentoja, ja minä luennoin lähinnä tv-tekniikasta ja ohjelmien tekemisestä. Lisäksi jalkauduimme käytännön tekemiseen, Mutanen kertoo.
Kurssilaiset tekivät ohjelmia eri puolella Äänekoskea.
– Muistan ainakin sen, että kävimme Äänekosken kirkossa kuvaamassa Eino Grönin konsertin sekä teimme ammattikoulusta ja jostain teollisuuslaitoksesta filmit. Suunniteltiin, nauhoitettiin ja koostettiin, ja ehkäpä siinä sivussa joku jotakin oppi. Muistaakseni Keijo on kurssilaisista ainoa, jolle jotain todellista hyötyä ammatillisessa mielessä loppujen lopuksi oli, Mutanen sanoo.
Mutaselle muistot tuosta ajanjaksosta ovat hyvät, vaikka taloudellisesti työ ei ollut mitenkään kannattavaa.
– Palkka ei ollut kaksinen ja maksoin majoituksesta ja ruuasta. Liisa Niskanen toimi emäntänä ja piti kurssilaiset poissa nälästä. Mikko oli impulsiivinen ihminen, eikä hänen panoksensa ollut kurssin annissa kummoinen, taisipa hänelle sattua ryyppykausikin tuohon ajankohtaan. Ei hänestä kenellekään mitään harmia ollut, Mutanen naurahtaa.
LEGENDAARINEN radioääni Markku Saarinen päätyi kurssille toimiessaan freelance-toimittajana.
– Olin tehnyt toimittajan työtä seitsemisen vuotta muun muassa Sisä-Suomen Lehdessä ja Sampo-lehdessä ja ajattelin jäätyäni vapaaksi toimittajaksi, että kurssilta saadut tiedot olisivat hyvä lisä työhöni. Kurssin päätteeksi piti vain todeta, ettei siitä lopulta mitään merkitsevää hyötyä ollutkaan. Opin uutta tekniikkaa, sillä käytössä oli kolmen kameran systeemi, joka oli jotain ihan muuta kuin kaitafilmi- tai filmikameratekniikka. Videokamerat olivat kolmessa eri pisteessä, siis kolme kameraa, kolme kuvaajaa, joita ohjaaja ohjasi. Se oli mielenkiintoista, Saarinen kertoo.
Koulutukseen liittyi käsikirjoituksen ja tuotantosuunnitelman teko viisiminuuttiseen lyhytelokuvaan. Saarisen harjoituselokuva oli kunnallispoliittinen satiiri, joka kantoi nimeä ”Uutta verta”.
– Juoni meni kutakuinkin siihen tapaan, että eräs puolue yritti saada kyläkauppiaan mukaan riveihinsä ja kunnallispolitiikkaan. Ajatuksena oli, että lupsakka ja kaikkien kanssa hyvin toimeentuleva kauppias toisi puolueen laariin hyvin ääniä, nauraa Saarinen tällä hetkellä hyvin ajankohtaisen aiheen äärellä.
Mikko otti yhteyttä kurssin jälkeen yhden ainoan kerran. Kuningatar Elisabet II oli tulossa vierailulle Jyväskylään vuonna 1976. Mikko halusi tehdä kuninkaallisesta vierailusta dokumenttia ja tarvitsi kuvaajia avukseen.
– Hän soitti minulle ja kysyi tulisinko mukaan. Kysyin, mitä hän on valmis maksamaan työstä. Mikko tuumasi, että saisihan siinä olla kuningatarta lähellä. Vastasin, että en minä nyt sitten lähde. En ehkä osannut silloin vielä arvostaa pyyntöä, sillä minulla oli muut kuviot ja puuhat, Saarinen sanoo. Hänelle avautui myöhemmin vakituinen työpaikka radiotoimitukseen, josta jäi sittemmin eläkkeelle.
Markku Saarisen laatima tuotantosuunnitelma oli millintarkkaa työtä.
KEIJO VENHO oli 26-vuotias AV-kurssille mennessään. Metsäliitolta saatu leipä vaihtui kurssin myötä kymmenien elokuvien, dokumenttien, tv-elokuvien ja näytelmien kuvaajan ja valaisijan työhön.
– Ilman Mikkoa en olisi alalle päässyt vaikka haluja olisi ollut kuinka. Mikko antoi kovan lähtölaukauksen ammattiin, Yleltä eläkkeelle vuonna 2008 siirtynyt Venho sanoo.
Hetken työttömänä ollut ja elokuvista kiinnostunut nuori mies näki AV-kurssista ilmoituksen sanomalehdestä. Mielenkiinto heräsi heti, ja Keijo hakeutui työvoimatoimiston kautta täysin uudenlaiseen oppiin ja maailmaan.
– Marssin työkkäriin ja kysyin kuinka kurssille haetaan. Mikko valitsi työvoimatoimiston johtajan kanssa potentiaalit kurssille tulijat. Mikko haastatteli jokaisen erikseen työvoimatoimiston tiloissa, Venho muistelee.
Käpykolon alakerta oli yhtä studiotilaa. Ohjaamo sijaitsi studion vieressä.
– Seinien sisällä kulki kaapeleita ja piuhoja miksauspöytään eli tekniikka oli ajanhengen mukainen. Videokamerat olivat tulleet vasta markkinoille. Muistaakseni Mikko oli hankkinut nämä pienet kamerat Kaukomarkkinoiden kautta.
Opinnäytetyönä piti valmistaa pienoiselokuva käsikirjoitusta. Kuvaussuunnitelmaa, lavastusta ja valaistusta myöten. Keijo visioi elokuvaansa tanssi-illan Äänekosken kansantalolla.
– En muista mikä toimi tarinan juonena. Koska kamerat eivät olleet varustettuna nauhoitusmahdollisuudella, piti kansantalo lavastaa studioon. Se on selkeänä muistissa kuinka lavastimme alakerrassa sijainneeseen komeroon miesten vessan, Venho nauraa.
Mikko käytti kurssilaisille Veikko Vennamoa esimerkkinä kuinka kameran edessä ollaan.
– Ei Mikko meille juurikaan mitään opettanut. Jos hän oli paikalla, ei hän mitenkään piilotellut itseään. Hän näytti kuvaa Veikko Vennamon käyttäytymisestä kameran edessä ja pyysi meidän ottamaan mallia ja oppia hänestä. Erityisesti hän painotti Vennamon tapaa katsella pois kamerasta, ja kiinnittää huomiota tehokeinoon mistä ihmiset hänet aina muistaa: viimeinen sana sanotaan aina sinne minne se tarkoitettu eli kansalle. Se menee perille, kun katsoo tiukasti kameraan.
KURSSIN JÄLKEEN Mikko pyysi Keijoa mukaan projekteihinsa.
– Kun kurssi päättyi, ei mennyt kuin jokunen kuukausi, kunnes Mikko jo otti yhteyttä. Ensimmäinen oikea työ oli Pulakapina (-76), sitten tulivat elokuvat Syksyllä kaikki on toisin (-78) ja Ajolähtö (-82). Kävimme myös Alkio-opistolla kouluttamassa kepulaisia poliitikkoja kameran edessä olemisessa. Mikko oli taiteilija, joka etsi asioista ne puolet joita ei silmä osannut ensimmäisenä katsoa. Hän teki töitä täysillä, eikä räjähdyksiltä vältytty. Näyttelijöitä hän kohteli kuin kukkaa kämmenellä mutta tuotantoryhmä sai tuntea osansa hänen leimuavasta luonteestaan, Venho hymyilee.
TEKSTI MARJO STEFFANSSON, KUVAT MARJO STEFFANSSON JA MARKKU SAARISEN ARKISTO
