Äänekoskelainen Timo Honkonen koki 16-vuotiaana, että Ihmisyyden tunnustajat vastaavat hänen kysymyksiinsä, myös niihin kysymättömiin. Timo vietti välillä pitkiäkin aikoja Käpykolossa. Ja totta kai, tapasi myös elokuvaohjaaja Mikko Niskasen.
Timo lähti isänsä kanssa yhteisön järjestämään avajaistilaisuuteen Käpykoloon, syksyllä 1981.
– Siellä oli musiikkia, runoja ja Martta Horjanderin upeaa puhetta, ja minä olin aivan myyty! Aate vastasi kaikkeen mitä kaipasin, ja puhutteli luita ja ytimiä myöten. Valoisa ihmiskuva sytytti. Kävelin isäni kanssa autolle, suurten tunteiden vallassa, ja Martta juoksi peräämme. Hän jutteli isäni kanssa pitkään ja sanoi minulle: ”Tulehan käymään!”
Timon vanhemmat olivat ymmärtäväisiä, eivätkä jarruttaneet poikansa ”hurahtamista”. Toisella Käpykolovisiitillä Martta sanoi näkevänsä nuotteja. Timo ajatteli, että höpöhöpö. Seuraavalla kerralla otti mukaansa haitarin ja soitteli sitä Käpykolon kesäteatterissa ja illanvietoissa.
– Rippikoulu jäi puolitiehen, sillä siellä oli aivan erilainen ihmiskuva: ihminen ei voi yksin mitään, eikä ole muuta toivoa, kuin tukeutua armoon. Tuntui siltä, kuin unelmilta leikattaisi siivet. Ihmisyyden tunnustajilta löytyi vastaukset, jotka rauhoittivat, kannustivat, rohkaisivat ja antoivat ryhtiä elämääni. Imin Käpykolossa yhteisön oppeja kuin imupaperi. Rakastuin aatteeseen ja rakastuin niihin ihmisiin ja siihen kaikkeen jota he edustivat.
Timo oli tiiviisti yhteisön toimissa mukana koko Käpykolojakson ajan. Pisimmät ajanjaksot, jotka hän siellä vietti, olivat reilun kuukauden mittaisia.
– Olin kesätöissä Ahosenimen pojat –nimisessä siivous- ja maalausliikkeessä, jonka nimi muuttui myöhemmin Työyhtymä Ihmisyyden tunnustajaksi.
Lukio oli kesken, samoin musiikkiopinnot. Timo olisi halunnut muuttaa yhteisöön pysyvästi.
– Martta sanoi ei, ja toivoi, että käyn katsomassa maailmaa. Jälkeenpäin ajatellen hän oli todella viisas. Olin pettynyt ja minusta tuntui, että unelmani romahti. Menin myöhemmin mukaan Vilppulaan Väinölän yhteisöön, vuonna 1995, ja siellä vierähti aikaa 17 vuotta. Sain toteuttaa unelmani ja muuttaa porukkaan, joka ajattelee kanssani samalla tavalla, ja jolla sama ihanne: elämä ei ole toivotonta, on oikein unelmoida ja haaveilla kaikesta kauniista. Ihminen on pohjimmiltaan hyvä olento, vaikka ei aina siltä näytäkään. Lupasin Martalle olla yhteisössä yhtä pitkään kuin hänkin, ja pidin lupaukseni, Timo kertoo.
MIKKO OLI näkyvillä vaikka hän ei fyysisesti paikalla ollutkaan. Hänen henkilökohtaisia tavaroitaan oli pitkin huoneita. Käpykolo oli nähtävyys Mikon takia.
– Siellä oli hänen Öhmanin taideveistämöllä teettämiä töitä, esimerkiksi shakkinappulat. Alakerrassa oli mustavalkoinen videoiden editointilaitteisto. Sitäkin turistit halusivat käydä katsomassa.
Mikko tuli paikalle yleensä jonkun tuomana. Timo muistaa, että ohjaaja osasi rentoutua lahjakkaasti.
– Mikko ei ollut koskaan tasainen, hän oli aina jollain tuulella, eikä se tuuli jäänyt keneltäkään huomaamatta.
Ensimmäinen kohtaaminen tapahtui savusaunan lauteilla. Nuori Timo istui mustassa saunassa yksin, kun lauteille kapusi epäselvästi puhuva mies.
– Olin sotkenut Äänekoskelta pyörällä Käpykoloon ja menin saunaan. Lauteille viereen istahtanut mies puhui vaikeasti ja hyvin venyvästi. Minä ihmettelin, kuka tuo voi olla. Ärsytti suunnattomasti, kun mies vielä äityi syljeskelemään kiukaalle, ja siitä tuli ihmeellinen käry. Minä yritin heittää vettä päälle, ja mies kiemurteli kuumassa saunassa. ”Eläelä, se on elämä semmosta vaikeata aina välillä.” –mies ähki ja tuskaili elämäänsä, kiemurteli ja roiski käsillään hikeä kiukaalle. Minua ärsytti yhä enemmän. Kävin välillä jäähyllä, ja kun sain silmälasit päähäni, tunnistin miehen Mikoksi, Timo nauraa kohtaamistaan.
TIMO MUISTAA, kuinka Mikolla oli kiivaita keskusteluja Martta Horjanderin kanssa.
– Ne olivat hyvin tulisia hetkiä. Välillä he itkivät ja toisessa hetkessä nauroivat, kunnes taas tuiskivat toisilleen. Vaikka tilanteet ja keskustelut olivat tulikuumia, he silminnähden nauttivat toisen antamista haasteista. Martta ja Mikko olivat kuin magneetit, ja hakeutuivat keskusteluihin aina kohdatessaan. Jäi mielikuva, että Mikko oli voimakas tunneihminen, eikä Martta kumarrellut ketään, ei edes Mikkoa.
Kerran Mikko ryntäsi Käpylinnan saliin kesken iltahetken. Hänellä oli mukanaan pieni tyttö.
– Mikko tuli kovalla tohinalla ja mikä yllättävintä, hän asettui kaikessa hiljaisuudessa salin perälle. Tyttö istui risti-istuntaan lattialle hänen viereensä. Myöhemmin selvisi, että tämä tyttö oli Mikon uusin löytö, Anna-Leena Härkönen.
MIKKO OSASI käsitellä ihmisiä todella erikoisella tavalla. Timo kertoo, kuinka elokuvasäätiön pamppujen vierailulla koettiin tunteita laidasta laitaan.
– Välillä kauhisteltiin, ja oltiin niska kyyryssä, kun Mikko sivalsi sanan miekalla. Mikko osasi voidella ja ruoskia sopivassa suhteessa ja sai tunnelman nousemaan lattianrajasta kurkihirteen saakka. Tilaisuus oli aikamoista seurattavaa, ja sai todeta, kuinka Mikon arvovaltaisilla vierailla ei ollut mitään vastaansanottavaa. He vain kuuntelivat korvat punaisena tai silmät kosteina. Mikko osasi nostaa tunnelmaa, ja lopulta kiittelivät Mikkoa vuolaasti tilaisuuden päätteeksi. Minun silmissäni Mikko näytti lahkosaarnaajalta joka osasi käsitellä ihmisryhmiä haluamallaan tavalla, Timo pohtii.
Timo vietti Käpykolossa elämänsä kesät. Hän oli yhteisön nuorin jäsen.
–Olihan se upeaa aikaa. Siellä sai harjoitella kuinka otetaan ihmisiä vastaan ja kuinka heitä kestitään. Siellä oppi myös, kuinka media saattaa kohdella ihmisiä todella ikävästi.
Mikko sai kokea Käpykolossa nämä samat asiat, tismalleen.
TEKSTI JA KUVA MARJO STEFFANSSON
