Mikko Niskanen muisti kiittää julkisuudessa konginkankaalaisia: ilman heitä ei Kahdeksaa surmanluotia olisi. Mikko osasi ottaa amatööreistä irti kaiken minkä tarvitsi.
Kahdeksan surmanluotia merkitsi Mikko Niskaselle haastetta elokuvamiehenä. Haastetta ihmisenä, näyttelijänä ja käsikirjoittajana, sekä haastetta moraalille. Ennen elokuvan ensi-iltaa Ylen radiohaastattelussa Niskanen kertoi näin:
– Se on elokuva johon uskoin lähtiessäni sitä tekemään, ja johon tulen uskomaan loppuun saakka. Elokuvasta saattaa löytyä teknillisiä heikkouksia jos niitä etsii, ei ihme jos siellä sellaisiakin saattaa olla. Olen tehnyt sen hyväksi kaiken sen mitä suinkin olen voinut. Elokuva ei ole vielä lopullinen ja voi olla, että ohjaan sitä koko loppuikäni.
ELOKUVA ALKAA Mikon omakätisellä allekirjoituksella ja tekstillä ”Tämä elokuva ei pyri kohta kohdalta liittymään tiettyyn tapahtumaan vaikka kerronta nojaakin siihen eräiden tärkeiden totuuksien osalta. Jokaisella saattaa olla oma totuutensa. Tämä on se totuus, jonka minä olen nähnyt ja kokenut itse tässä elämänpiirissä syntyneenä ja sitä elämää eläneenä ja näitä asioita tutkineena.”
Elokuvan loppu ei tule katsojalle yllätyksenä, sillä heti alussa kuuluu laukauksia ja pian kamera kääntyy hangen värjänneisiin verijälkiin.
– Päädyin siihen, että Surmanluotien tulee olla selkeää ja realistista elämänkuvausta, vailla kaikkea elokuvallista kikkailua, johon olen muutenkin kyllästynyt. Lähdin siitä, että kaiken on täytynyt tapahtua jo elokuvan alussa, että tapahtumat eivät voi kasvaa pikkusievästä elämänpiiristä siihen järkyttävyyteen, johon dokumentit viittaavat. Kaiken yllä täytyy väreillä tuo kohtalo, johon sitten päädytään, Mikko kertoi elokuvan rakenteesta.
MIKKO AJAUTUI Pasin rooliin välttämättömyyden pakosta. Hän tiesi, että rooli tulisi olemaan raskas. Iso syy rooliin oli, että Mikko oli käynyt tapaamassa vankilassa oikeat luodit, oikeassa elämässä ampuneen Tauno Pasasen. Muut tärkeimmät roolihahmot oli valittava TV-teatterista. Anna-vaimon roolin sai Tarja-Tuulikki Tarsala (s 1937, k 2007). Kaupungissa kasvanut ja elänyt Tarsala istui rooliin kuin nakutettu, mutta ensin hänestä oli koulittava pieniviljelijän vaimo. Mikko järjesti Tarsalan konginkankaalaiseen maalaistaloon opettelemaan navetta- ja maataloustöitä. Yksi kuuluisa Tarsalan repliikki on napattu suoraan Mikon veljen, Sakari Niskasen suusta:
– Jos tällaisten mökkiläisten tipat on sitä maijon ylituotantoa, niin sanokaa niille herroille, juovat vaikka kusensa. Kyllä meiltä maijot kohta loppuu, Tarsala sanoi maidon ylituotannosta valittavalle kaupunkilaisherralle.
Naapurin Reiskaa näytellyt Paavo Pentikäinen (s.1938, k. 2013) toimi elokuvassa apuohjaajana. Tarsala ja Pentikäinen toimivat myös elokuvan valmistumisen jokaisessa vaiheessa, käsikirjoituksesta alkaen. Elokuvan neljänneksi ja ammattinäyttelijäksi pestattiin Kaarlo Wilska. Pentikäinen seisoi kameran takana, piti yllä järjestystä ja huusi kameroita käyntiin, Tarsala osallistui tiiviisti käsikirjoituksen tekoon ja Wilska sai toimia järjestäjänä.
Elokuvan budjetti oli pieni ja laskettu vain 80 minuutin mittaiselle filmille. Päivärahoja ei voitu maksaa näyttelijöille, joten Mikko käytti amatöörinäyttelijöitä. Heitä oli muutama kymmenen, mutta joukkokohtauksissa konginkankaalaisia oli mukana jopa parisataa. Joidenkin tietojen mukaan kaikkiaan 600 konginkankaalaisia osallistui elokuvaan, se oli neljännes koko kunnan asukkaista.
– Tiesin, että he esiintyivät melkein ilmaiseksi ja toimivat niin kuin kuvaus vaati. Tunsin heidät miltei kaikki entuudestaan. Jos tällaisen kohtauksen joutuisi tekemään vieraalla paikkakunnalla, avustajille olisi maksettava valtavat summat, Mikko summasi Apu -lehden haastattelussa.
MIKKO KERTOO muistelmateoksessaan Vaikea rooli ystävästään ja luottoavustajastaan, konginkankaalaisesta Sulo Hokkasesta (s.1922, k. 1995) lämpimään sävyyn. Hokkasen runsaaksi äitynyt alkoholinkäyttö saattoi välillä haitata elokuvantekoa.
– Sulo Hokkasella oli heikkoutensa, kuten monilla meillä muillakin. Kuvaustyössä viina on aina riskitekijä, erityisesti silloin, kun aikaa on vähän, Mikko muisteli.
Hokkasen oli määrä näytellä Surmanluotien rantakohtauksessa, jossa nuotiolla kaloja paistelevat Hokkasen lisäksi myös Paavo Pentikäinen ja Mikko itse. Kuvausta pitkään odottanut Hokkanen oli tarttunut pulloon. Kohtaus filmattiin Keitaansalmessa.
– Sulo oli siemaissut päänsä täyteen. Käskin hänen painua kotiin nukkumaan, mutta hän ei suostunut. Päätettiin yrittää kuvata kaikesta huolimatta. Suti esitti repliikkinsä niin aidosti humalassaan, että sydämeni heltyi, ja ostin hänelle olutpullon.
Mikko piti Hokkaselle ankaran kurinpalautuksen ja painotti, ettei humalassa passaa tulla kuvauksiin. Hän tehosti ukaasiaan vielä uhkauksella palkkion menetyksestä. Hän laittoi Ilmari ”Illu” Piilosen katsomaan Hokkasen perään. Piilonen esitti elokuvassa riistanvartijaa.
– Laitoin pukin kaalimaan vartijaksi. Kun Sulo tuli veneellä rantaan, hän oli ympäripäissään, ja Illu peijooni oli itsekin hilpeässä nousussa.
Kohtaus oli pakko saada purkkiin, ja lopputulos onkin pelkkää helmeä ja legendaa. Hokkasen nuotiolla laulama Elämää juoksuhaudoissa on tulkinta joka saa hakea vertaistaan.
– Hokkanen replikoi niin herkullisesti, että me olimme Pentikäisen kanssa aivan ymmällämme. Vain kerran jouduimme keskeyttämään kuvaukset, kun Sulo kysyi mahtipontisesti: ”Pyöriikö teillä nauhat, että tiiän näytellä?”.
TEKSTI MARJO STEFFANSSON, KUVA YLE
Lähteet: Apu 13/1992, Vaikea rooli, Ylen radiohaastattelu
