Väinö ”Väiski ” Rautiainen on vetreä ja virkeä mies, josta monen olisi syytä ottaa oppia. Lauantaina 9. toukokuuta ikämittariin tuli täyteen hatunnoston arvoiset 90 vuotta.
Väiski naurattaa nuorempiaan huumorilla kahvipöydässä. Vanhuus ei ole Väiskiä painanut, mitä nyt vähän aamuisin.
–Aamulla kun herää, niin jalat ovat jumissa niin, että aamupäivä menee siinä, että opettelee uudestaan kävelemään. Iltaan mennessä olenkin jo sitten nuortunut taas, Väinö kertoo.
Kalaniemeläisen maatilan poika asuu yhä Kalaniemessä, itse rakentamassaan talossa kivenheiton päässä syntymätilaltaan rakkaan Hilkka-vaimonsa kanssa.
– Asuttiin velipojan kanssa samaa taloa, mutta kun menin avioon niin tehtiin oma talo. Ei yhden katon alle mahdu kahta avioparia, pitää olla se oma rauha ja rakkaus. Siinä ollaan 63 vuotta nyt asuttu, ja pois ei lähdetä ennen kuin jalat menee linkkuun, Väiski toteaa.
Väiski on myös veteraani. Hän teki suuren työn Suomen itsenäisyyden puolesta. Väinön perheen neljästätoista lapsesta yhteensä yhdeksän poikaa, kaksi vävyä ja hevonen oli yhtä aikaa rintamalla.
– Yheltä tilalta tuli paljon itsenäisyyttä. Ja siitä minä nyt nautin! Väiski naurahtaa.
ARMEIJA KUTSUI Väinöä jo 17-vuotiaana. Ensimmäiset kaksi viikkoa nuoret miehet palvelivat omissa vaatteissaan ja nukkuivat kovalla ritsillä, joka repi lonkkapielet rikki. Parikymppisten kaatuneiden sotilaiden arkuttaminen kävi rintamalla Väinölle tutuksi. Rankkaan paikkaan lohtu löytyi kuitenkin läheltä.
– Lotat ne oli äiteinä siellä meille! Jokaisen arkun kohdalla yhdessä itkettiin ja huolella pestiin ja laitettiin. Artturi Jämsén oli meidän pomona ja sanoi, ettei kuolemaa tarvitse pelätä, ja muuten kyllä pärjätään.
Pitkän elämän varteen on mahtunut paljon sattumuksia. Yksi hassuimmista tapauksista on se mustalaisnainen, joka povasi Väinölle vuosikymmeniä sitten.
– Minä olin vähän sellanen resupekka. Kuljin ympäriinsä viinapullo povitaskussa. Oli tarvetta saada elämään korjaus, kun törmäsin mustalaisnaiseen joka alkoi minulle povata. Ja povasipa sitten samalla koko minun elämän, ja ihan justiinsa oikein. Sanoi, että tänä päivänä istut kahvilla tulevan vaimon kanssa, ja niinhän minä istuin Hilkan kanssa Liimattalan kesäjuhlilla, Väiski muistaa tarkasti.
HILKKA-VAIMON kanssa elämänpolkua on kuljettu siitä asti. Lapsia on neljä, lapsenlapsia seitsemän ja lapsenlapsenlapsiakin kolme. Hilkka-vaimon hoidetaan arkiaskareet ja virtaa riittää vaikka 9-vuotiaan Henrikin kanssa leikkimiseen. No mikäettei kun on toimiva kunto-ohjelma!
– Minulla on liiteri. Ja siellä liiterissä tiilikasa. Joka päivä minä siirrän sitä tiilikasaa 10 senttiä. Hyvin olen kunnossa pysynyt! Väiski naurahtaa.
Vaikka kotona käy jo kotiavustaja, on selvää, ettei Väiskiä tarvitse passata. Hän se hoitaa talossa yhä kokkaamisen ja kauppa-asiat. Kotiavustajan pilkkomat klapitkin olivat aivan liikaa.
– Sehän oli kunnianloukkaus minua kohtaan. Minä sanoin, että kyllä minä sen itsekin pystyn tekemään. Ja teen kun niin sovitaan. Sanoin, että vaimoa voit kyllä auttaa.
Arkipäivä Kalaniemessä alkaa aamukahvilla ja puuronkeitolla. Sitten avataan ovi, että kuullaan pikkulintujen ensimmäinen konsertti. Oraviakin tervehditään samalla.
– Orava teki telkkäpönttöön pesän, ja yksi niistä poikasista tuli ihan tupaan asti. Oli se veikeä kapine, Väiski kertoo.
KÄVELYKEPIN KANSSA hitaasti mutta varmasti hymyssäsuin kulkeva Väiski on esimerkillinen tapaus ihmisestä, jota ei turha huoli paina. Jokaisella olisi varmasti jotain opittavaa.
– Huumoria elämässä tarvitaan! Ei pidä murehtia. Päivän asia on päivän asia, ja huomenna on päivä uus. Ei pidä jäädä suremaan, Väinö tiivistää.
Mustalainenhan senkin povasi, että Väinö tulee nauttimaan pitkän ja hyvän vanhuuden. Siitä on nyt nautittu, eikä vieläkään ihan tarpeeksi.
– Nyt olen kahdeksan vuotta kulkenut tämän yhden kepin kanssa. Lääkäri Mikkosellekin sanoin, että kohta otan toisen kepin ja kuljen sitten kahdella kepillä vielä kymmenen vuotta, Väiski nauraa.
