Parikymmentä osallistujaa viritteli Suolahden Kansantalon Opi perusasiat – opintokerhon lämpimälle liekille.
Kari Perälä kertoi Suolahden tapahtumien vuoden 1917 syksyllä olleen vallankumouksellisia.
– Aseellisia kahakoita täällä ei tilanteen kiristyttyä osapuolten kesken ollut, koska punakaartilaisilla ei ollut aseita. Monet kaartilaisista kuitenkin joutui vankileireille ja useat menehtyivät nälkään, tauteihin ja julmuuksiin. toteaa Perälä.
Ihmisten mieliä painaa vielä, historian taakka on raskas.
– Mielestäni kansakunnan eheytymisen kannalta olisi tärkeää pyytää anteeksi. Valtion johdon olisi pyydettävä anteeksi sitä, että tuhansien kuolemat unohdettiin, syylliset jätettiin syyttämättä ja armahdettiin, silloisen valtionhoitaja Svinhufvudin toimesta, miettii Perälä.
Ensimmäisen opintokerhon henkilöesittelyssä olivat Siiri Säde ja Toivo ”Topi” Möller.
Juhani ”Jussi” Möller kertoi isänsä ja sukunsa kovaa ja koskettavaa tarinaa. Keskustelun soljuessa Kansantalon sali täyttyi lukuisista työväen ihmisistä historian varrelta.
– Tapahtumia vertailtiin tähän päivään ja pohdittiin tulevaisuuden suuntia ja tehtäviä, Sirpa Martins kertoo.
Seuraava opintokerho 18.2. Klo 14.00. Silloin esittelyssä uusia historian henkilöitä, tapahtumia ja elämää.
Leena Mäkinen ja Jussi Möller Suolahden historian ja sen henkilöiden pauloissa.
Jussi Möller ja Toivo-isän vapauspassi.
Sirkka ja Simo Holopainen ja Kari Perälä tutkivat Sirkan mummon Siiri Säteen tarinaa.
Eipä ole juuri mikään maa itsenäistynyt ilman sisällissotaa. Suomessa tuolla sodalla on monta nimeä. Puhutaan veljessodasta, kansalaissodasta, sisällissodasta, kapinasta ja vapaussodasta. Kaikki nimet ovat tavallaan oikeita, tulkitsijasta riippuen. Pappani Iivari Verneri ”Venne” Baas oli ainoa muoniolainen, joka osallistui kansalaissodan Etelä-Suomen taisteluihin aina Tampereelta Lappeenrantaan, jossa hän heinäkuussa 1918 erosi valkoisesta armeijasta palatakseen kotiin Muonioon. Mummu on kirjoittanut perheraamattuun, että Venne palasi kapinasta. Tuosta sotareissustaan pappani ei puhunut edes rintamalle olleille pojilleen. Ilmeisesti 1930-luvulla hän ystävystyi naapurikuntaan muuttaneen Jalmari Rantasen kanssa, joka oli taistellut Tampereella punaisten puolella ja selvinnyt kaikesta hengissä. He olivat lopettaneet sotimisen ja vastakkainasettelun kaivelemisen. Jalmari tuli muutaman kymmenen vuoden ajan säännöllisesti kylään papan tykö. Yhdessä lähtivät miehet päiviksi metsästämään ja kalastamaan, juttelivat siellä mitä juttelivat , mitään syytä katkeruuteen, katumukseen tai vihanpitoon ei heidän välillään ollut. Mielestäni olisi jo korkea aika lopettaa tämä syyllisyyttä ja anteeksipyynnön vaatimusta korostava keskustelu ja keskittyä mieluummin siihen, miten me kaikesta huolimatta selvisimme kansalaissodan aikaisesta kansallisesta tragediasta ja miten Suomesta tuli yhteiskunta, joka kesti myös viimeisimmät sotamme yhdessä ja miten on luotu hyvinvointiyhteiskunta nimeltä Suomi, joka tänä päivänä porskuttelee satavuotiaana kohti toivottavasti demokratiana ja hyvinvointiyhteiskunta jatkossakin. Tehdään niin kuin pappani ja Jalmarikin tekivät, annetaan menneitten jo olla, eletään sovussa ja mennään eteenpäin.