Kesäkuussa tuli kuluneeksi 50 vuotta runoilija Marja-Liisa Vartion (1924-1966) kuolemasta. Torstaina saatiin kuulla hänen runojaan näyttelijä Heidi Heralan tulkitsemina. Herala toi Suolahtisaliin teoksen, joka kantoi nimeä Peilinpitelijä.
Kuinka kuvata tätä tunnin kestänyttä teosta? Kun menee paikalle ilman ennakkokäsityksiä, ilman odotuksia. Kun menee paikalle mieli avoimena ottamaan vastaan sen, mitä tuleman pitää.
Väkevä, voimakas, yllättävä, pysäyttävä, hengästyttävä, raivokas ja huikea. Ja lopuksi pääsi itku.
Kuinka yli puoli vuosisataa sitten kirjoitetut runot voivat olla kuin ne olisi kirjoitettu tänään? Kuinka ne voivatkaan osua niin nappiin ja upota näin syvälle? Ehkäpä syy on niiden tulkinnassa. Heidi Herala on tulkitsija.
Runoteos Peilinpitelijä sai ensi-iltansa Kajaanin Runoviikoilla vasta jokunen päivä sitten. Suolahdessa kuultu esitys oli lajissaan kolmas. Heralan heittäytyminen sisälle runoon on ilmiömäistä. Se kuinka hän luo itsestään vanhan naisen. Kulkee katkonaisesti kumarassa liikkeiden ollessa kuin hidastetusta filmistä. Hän osasi pitää suutaan auki juuri niin kuin kuuluu. Taitolaji sekin.
HERALA LAITTOI itse itselleen haasteen valmistaa Vartion runoista esitys. Lokakuusta lähtien hän on työstänyt asiaa, ja nyt asia on muhinut estradille esitettäväksi.
– Olin 21-vuotias teatterikoululainen, kun valmistin En ole Maaria –nimisen esityksen. Valitsin siihen Vartion ja Paavo Haavikon runoja, enkä tiennyt kuin vasta vuosien päästä heidän olleen aviopari. Minusta tuntui vain hyvältä yhdistää nämä kaksi. Vartion kieli on itselleni merkityksellistä ja sanat ovat kauniita. Kieli on väliin ollut vaikeaa, hetken kun luulee ymmärtäneensä jotain, niin huomaa, että pieni ja –sana voi muuttaa koko luonteen. Pitää rakentaa oma tarina sanojen alle ja käyttää hänen hienoa kieltään itsekkäästi tuoden viestin sieltä alta. Se oli mun lähtökohtani, Herala kertoo esityksen päätteeksi.
Helsingin Kaupunginteatterin näyttelijä Herala on virkavapaalla. Hän kertoo kaikella kunnioituksella kaikille komedioille ja farsseille, että piti tehdä välillä jotain muuta.
– Komedia ja farssi on vaikea laji, en väheksy näitä, mutta sielu huusi: tartu tähän! Ajattelin, että käy miten käy, niin tämä tuntuu oikealta. Uskoin, että jostain tälle teokselle löytyy kuulijat, ja tämä ilta todisti sen todeksi. Teitä oli monta, kiitos siitä.
Kolmas veto jännitti konkaria jostain syystä valtavasti. Suolahtisalin puitteet saavat kiitosta.
– Hieno sali, johon teos istui mainiosti. Olen elänyt päivin, illoin ja öin tämän teoksen mukana. Olen mennyt askeleen eteen ja kaksi taakse –periaatteella. Esityksen työstö oli hyvin intensiivistä, enkä ole päästänyt itseäni helpolla. Tällainen tekeminen sopii ajattelumaailmaani.
KUVAT JA TEKSTI MARJO STEFFANSSON
