Nuohoojan vierailuun kuuluu usein myös tulisijojen käytön opastus. Kilpailun vapautumisen myötä ammattilaisia huolettaa, pysyykö palvelun laatu ja saavutettavuus ennallaan myös syrjäseuduilla.
Tuleva nuohouksen Susanna Joutsimäki avaa leivinuunin luukun, valaisee taskulampulla ja työntää imurin sisään. Saman käsittelyn saavat myös puuhella ja makuuhuoneiden kaksi takkaa.
– Hyvässä kunnossa, vähän rapaumaa. Mutta tuhkaa on sen verran, että on taidettu polttaa muutakin kuin puuta, Joutsimäki toteaa.
Ja tottahan se on. Maitotölkkiin on niin kätevä kerätä nenäliinat ja paperikääreet, ja takka syttyy paketilla kuin itsestään. Käsi ylös virheen merkiksi: pahvit ja muut roskat eivät kuulu tulipesään.
– Paljon me saamme neuvoa ihmisille, miten tulisijoja kuuluisi lämmittää. Ihan pellin avaamisesta lähtien on tullut tapauksia vastaan. Mutta roskien poltto on tosi yleistä, vaikka yhä useampi tahtoo kiinnittää huomiota pienhiukkaspäästöihin, nyt kun ilmastoasiat ovat muutenkin tapetilla, Joutsimäki kertoo.
Tuhkan ja hiukkaspäästöjen määrät pienenevät, kun pesässä poltetaan vain kuivaa puuta. Se tulisi muistaa, kun lämmittää. Tulisijat ja hormit pysyvät parhaimmillaan, kun ne myös nuohotaan säännöllisesti.
Nuohous on lakisääteinen palvelu, joka kuuluu asunnon huoltotoimenpiteisiin. Asuinhuoneistossa tulisi nuohota vuoden välein, vapaa-ajan asunnolla riittää joka kolmas vuosi.
– Toki, jos vaikka mökilläkin ollaan ympäri talven ja pidetään paljon tulia, kannattaa nuohous tilata useammin. Nykyään monet vapaa-ajan asunnot ovat kuin kakkosasuntoja, Joutsimäki muistuttaa.
Viime vuosina tulisijat ovat parantuneet ja ammattimainen nuohous yleistynyt. Enää ei joka toisen talon isäntä kiipeä itse rassipalloineen katolle piippua putsaamaan. Joutsimäen mielestä kehitys on ollut hyvää.
– Nuohouksessa tulee ottaa huomioon monia asioita, ja ammattilainen tuntee tekniikan lisäksi myös lait ja asetukset. Monissa vakuutusehdoissakin otetaan huomioon se, että nuohous on suoritettu ammattimaisesti.
Huonon nuohouksen tai sen tekemättä jättämisen riskit ovat suuret. Kun tulipesään pantu aines palaa epäpuhtaasti, kuona-aineet kertyvät piipun reunamille. Kovin pikeentynyt piippu voi syttyä palamaan ja haljeta tai päästää lämpöä talon rakenteisiin.
– Myös jos rakenteet ovat päässeet huonoon kuntoon, lämpö ja palokaasut voivat kulkeutua vääriin paikkoihin. Mikäli hormi menee tukkoon kesken polton, sisälle kulkeutuva savu voi aiheuttaa häkämyrkytyksen, Joutsimäki luettelee.
Turhia riskejä ei kannata ottaa. Nuohouksesta ei tule luistaa, vaikka tulipesiä käytettäisiin vain silloin tällöin.
Parasta aikaa nuohoukselle ei näe kalenterista. Joutsimäki murjaisee, että hyvä hetki on noin vuoden päässä viime kerrasta.
– Jos jotain pitää suositella, ehdotan kevättä. Yleensä tulisijat ovat kovimmalla käytöllä talvisin, joten etukäteen varautumalla kaikki on valmista kun syksyn ensimmäiset viileät tulevat. Kun hormit ovat puhtaat, ei myöskään noen haju valahda kesällä huoneisiin, Joutsimäki neuvoo.
Heinäkuun alusta lähtien äänekoskelaiset ovat voineet tilata nuohoojan kotiinsa vaikka Pielavedeltä. Aiemmin Ääneseudulla oli oma piirinuohoojansa, jolle oli määrätty toiminta-alue ja palvelun hinta. Nuohousala vapautui lopullisesti kilpailulle, kun viimeiset piirinuohoussopimukset päättyivät kesäkuun lopussa.
– Piirinuohouksen tarkoitus oli taata kaikille nuohous kohtuulliseen hintaan. Piirinuohoojalla saattoi olla 30 vuoden kokemus samalta alueelta, joten hän tunsi ihmiset, talot ja tulisijat. Se oli erittäin hyvä juttu, Joutsimäki miettii.
Piirinuohouksen hinta oli sama kaikille, riippumatta etäisyyksistä. Nyt syrjäseudun asukkaat, joilla ei ole naapureita, joutuvat maksamaan palvelusta kovemman hinnan.
– Kun joku tilaa nuohouksen vähän kauemmas, voidaan soittaa saman alueen asiakkaille, että tullaanko samalla kun siellä päin ollaan. Mutta se mökin mummo, jolla ei asu ketään lähelläkään, voi jättää nuohouksen väliin hinnan takia. Ja sitten puhutaan isoista riskeistä, Joutsimäki suree.
Pätevän nuohoojan tunnistaa vain tutkintotodistuksesta. Nuohousalan keskusliitto pitää yllä alueellista rekisteriä, johon kaikki pätevät nuohoojat eivät kuitenkaan kuulu. Joutsimäki kertoo, että kun alalle tulo helpottuu, se avaa oven myös epäpäteville palveluntarjoajille.
– Kyllä tässä kaksi asiaa huolettaa: syrjäseudun asukkaiden mahdollisuus nuohoukseen ja uusien yrityksien pätevyysasiat. Toivottavasti tämä ei mene hintakilpailuksi, vaan toimitaan yhteistyössä turvallisuuden eteen.
Joutsimäki tajusi haluavansa nuohoojaksi 9 vuoden ikäisenä. Hän oli vanhempiensa kanssa hotellissa Helsingissä, ja kun aamuaurinko nousi, ikkunasta näkyi kolme nuohoojaa kiipeilemässä katolla tarvikkeineen.
– Ajattelin heti että vau, tota mä haluan tehdä. Oppisopimuspaikkaa etsiessä monessa paikassa vastaus oli tyyliin, että meillä ei naiset katolle kiipeä. Päädyin eri alalle ja tapasin nykyisen mieheni, joka sattui olemaan nuohooja. Sitä kautta pääsin sitten opiskelemaan unelma-ammattiini. Vitsailen joskus, että ”nuohooja” olikin mun tärkein kriteeri seurustelukumppanille, Susanna Joutsimäki nauraa.
