Koskelan sali tursusi väkeä, niinpä tuoleja kannettiin lisää rivi jos toinenkin. Syynä tunkuun oli Koskelan kirjallisuusmatinea, joka on järjestetty vuodesta 1964 lähtien. Viime vuonna matineaan oli saatu kolme koskelaislähtöistä kirjailijaa: Reijo Honkonen, Pasi Lönn ja Mia Vänskä. Tänään lista täydentyi, kun ?poika on tullut kotiin?, kun Aki Ollikainen istui kirjalijarivissä Anna Kortelaisen ja Petri Tammisen kanssa.
Ollikaiselle kulunut viikko on ollut viikko, joka on loksauttanut mieheltä leuan melkein sijoiltaan. Ollikaisen matka on kulkenut tehtaan varjosta parrasvaloihin. Keskiviikkona julkistettiin Finlandiaehdokkaat, joiden joukossa myös esikoiskirjailija Ollikainen Nälkävuosineen on. Torstaina napsahti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto.
Matinean juontanut Jaana Tani oli kaivanut lukion vuosikertomukset ja vanhat luokkakuvat esiin, ja huomaa yleisön joukossa runsaasti Ollikaisen entisiä opettajia ja luokkatovereita.
– Kädet tärisee. Jännittää ihan kamalasti. Kai se on sitä, kun joutuu taas opettajien eteen, Ollikainen huokaa ja kertoo kirjalijan ammatin olleen sen ainoa haave ja tavoite.
Mutta entä ne jääkiekkoilijan haaveet?
– Siinäpä oli vasta toinen realistinen haave! Mä olin runopoika. Kaverit täällä Äänekoskella kannustivat taputtamalla olalle, että kyllä tuo runoilu vielä ohi menee.
Ollikaisen tie vei Äänekosken lukiosta opiskelmaan sanan käyttöä.
– Taisi olla paremminkin sellainen ajankäytön linja. Myöhemmin opiskelin yhteiskuntapolitiikkaa Jyväskylän yliopistossa. Valokuvaajan ammattitutkintokin on takataskussa, josta on ollut hyötyä toimittajan työssä.
Äänekosken kirjaston runo- ja proosahyllyt kahlannut nimeää esikuvikseen Jarkko Laineen ja Pentti Saarikosken. Koskelan kirjallisuusmatineakin on tuttu juttu, mutta yleisöpespektiivistä.
– Minä muistan kun Lasse Lehtinen puhua posotti puolitoista tuntia yhteen soittoon.
Kiitelty ja palkittu Nälkävuosi sai inspiraationsa Haapajärven hautausmaalta nälkävuosina kuolleiden muistokivestä.
– Ensin kaikki oli harmaata massaa. Siiten päähäni alkoi muodostumaan yksilöitä. Oli työ, että pystyi kirjoittamaan aiheesta uskottavasti. Prosessi alkoi vuonna 2006, valmistumista viivytti päivätyö ja isänä olo.
Ollikainen asettelee kirjassaan vastakkain ihmisten näkökulmia.
– Erilaiset todellisuudet, sen, miten ihmiset tätä yhteiskuntaa katsoo.
Romaani on tulvillaan toivottomuutta, mutta kirjailija halusi jättää toivollekin tilaa.
– Pitää olla uskoa tulevaisuuteen. Vaikka kirjassa ei olekaan onnellista loppua niin toivoa on kuitenkin.
Uusi kirja on jo suunnitteilla. Elämä on muuttunut hetkessä, pelottaako se?
– Tässä ja nyt pelottaa. Finlandiaehdokkuutta en ole ehkä vielä käsittänyt. Näin esikoiskirjailijana on innoissaan, kun on ylipäätään julkaissut kirjan.
Ollikainen antaa ohjeen kirjailijan urasta haaveileville: lukemalla ja kirjoittamalla tullaan kirjalijaksi.
Ollikaisen ympärillä on valtava sutina. Mauno Karhunen esittelee ruutupaperille kirjoitettua mystistä numerosarjaa: 10 10 9 10 10 9 8 10.
– Tiedätkö mikä lukusarja tämä on, kysyy Ollikaisen historianlehtori.
Hetken mietittyään hoksaa:
– Nehän on mun lukioaikaiset hissan numerot.
Karhunen on tyytyväinen, kun Ollikainen kertoo juuri historian olleen äidinkielen lisäksi lempiaineensa.
– Aki oli kympin oppilas.
Ala-asteella Ollikaista opetti Sirkka Pulkkinen.
– Kyllä minä muistan sinun matematiikantunnit oikein hyvin, Ollikainen hymyilee.
Pulkkinen miettii, että nälkävuodet koettelivat juuri Pohjanmaata kovalla kouralla.
– Siellä oli alavilla mailla hallan vaara. Hyvillä viljelymailla saattoi sato mennä yhdessä yössä tuosta vaan. Haapajärven hautausmaa oli oiva paikka saada idea nälkävuosista kertovaan kirjaan, Pulkkinen kiittelee entistä oppilastaan.
