TARKISTAN vielä kerran matkalippuni, passini ja viisumini ja työnnyn aseman ovesta ulos. Ovi on raskas ja se paukahtaa takanani. Tihuuttaa vettä, hämärä on muuttumassa pimeydeksi. Kostea asvaltti imee ulkolyhtyjen valot itseensä, lamput tuikkivat hämärän ja tihkun takaa kuin kaukaiset majakat. Junan lähtöön on aikaa puoli tuntia. En halua myöhästyä.
SILMÄT tottuvat vähitellen hämärään. Seison ja katselen. Juna on jo paikallaan, vaunujono jatkuu oikealle ja vasemmalle, näen vain osan vaunuista. Asemasillalla on paljon ihmisiä, junaan ei vielä pääse, matkustajia kasseineen, rattaineen ja nyytteineen koko junan pituudelta. On äitejä lapsineen, joita isovanhemmat ovat saattamassa. Tavaroiden määrästä voi päätellä matkan pituuden. Mitä enemmän tavaraa, sen kauemmaksi matka suuntautuu. Isä lapsensa kanssa taiteilee kassiensa kanssa, tarjoudun avuksi. He ovat menossa Irkutskiin, Baikalille; he viettävät junassa lähes viikon.
NÄEN MUSTAPUKUISIA merivoimien sotilaita tyttöystävät käsipuolessaan: hiljaista keskustelua, suudelmia, hyvästelyjä. Havaitsen taas kerran, että naisia on matkalaisten enemmistö. On liikemiehiä mustine pitkine takkeineen ja salkkuineen. Jossain lauletaan ja mekastetaan ja kilistellään laseja: varmaan jokin kurssi on päättymässä. On kikattavia nuoria värikkäine kasseineen ja kevyine puheineen; Sotsin hiekkarannat kutsuvat. Vanha pariskunta vääntäytyy valtavine kasseineen. Nainen työntää miestä edellään ja puhua papattaa koko ajan. Mies ei puhu mitään.
HAISTAN dieselin, öljyn ja kyllästetyn puun vahvan lemun. Vaunujen piipuista leviää kitkerää savua. Tuo haju on tuttu ratapihojen tuoksu, kaikkialla: muistoja lapsuudesta tulvahtaa mieleen, matkat isän ja äidin kanssa. Tuo haju on kuin levoton kutsu. Lähde matkaan! Lähde seikkailuun! Tuo lemu iskee tajuntaan. Olen kokenut saman monta kertaa aiemminkin, mutta aina se on yhtä salaperäinen: vellova ihmisjoukko junan edessä, viivasuora vaunujen jono jatkuu ja jatkuu. Jokaisen vaunun edessä seisovat kuin kynttilät vihreään univormuun pukeutuneet arvokkaat vaunuemännät. He ovat kuin sotilaalliset joukkueenjohtajat ennen paraatin alkua. Emännät saavat joukot järjestykseen: edessä sekasorto, mekastus ja kaaos, takana järjestys ja kuri.
OLEN MUUKALAINEN vieraassa maassa, ulkopuolinen tarkkailija. Mieleni on herkkä. Aistin ihmisten tunteet, ajatukset, haaveet. Aivan kuin tuo savu ja tihkuttava sade välittäisivät ajatuksen virtaa ihmisestä toiseen. Tuntuu kuin elämän salaisuuden esirippua raotettaisiin. Havahdun, minulta pyydetään tulta tupakkaan. Sytytän samalla itsekin ja vetäisen hermosavut. Vaunujen ovet avautuvat ja emännät alkavat tarkastaa lippuja. Asetun jonoon, otan lipun ja varmuuden vuoksi passin käteeni. Jännittää aina, onko lippu varmasti oikeaan junaan, olenko oikean vaunun edessä. Ojennan lippuni, nainen katsoo sitä ja minua, ojentaa lipun ja päästää minut sisään.
ON TAAS kutkuttava tunne, jännittää: ketkä kolme jakavat hytin kanssani, millaisiin kohtaloihin heidän kertomuksensa tällä öisellä matkalla vievät. Vievätkö tarinat Siperiaan ja vankileireille, Armenian vuorille, Donbassin taisteluihin vai ovatko kumppanini nuoria opiskelijatyttöjä, jotka kikattavat kokemuksistaan jossain Moskovan tai Krasnojarskin asuntoloissa. Yksi on varmaa. Tarinoita on. Ja on myös hyvä ja innostunut kuuntelija.
ON PETROSKOIN rautatieasema eräänä syyskuun lauantaina kello 23.00. Pietarin juna on lähdössä.
Kari ”Polle” Perälä
Hyvä Polle!