Rauhanmarssi kokosi ihmisiä koolle toivomaan parempaa huomista ja osoittamaan myötätuntoa heille joilla on todellinen hätä sodan runtelemilla alueilla. Suolahden Kyläyhdistys toi rauhanmarssiperinteen takaisin Asemakadulle. Toivottavasti perinne jatkuu.
Kun rauhanmarssi alkoi järjestäytyä uudella asemalla, kuului kirkonkellojen kumina. Samaan aikaan soivat kirkonkellot myös Äänekoskella, Konginkankaalla ja Sumiaisissa. Viime päivinä kirkkojen kellot ovat soineet yhä useammilla paikkakunnilla Suomessa ja ulkomaillakin Syyrian sodan uhrien muistoksi. Satakunta ihmistä kokoontui marssimaan rauhaa ja sen päälle nauttimaan rauhanjuhlan ohjelmasta sekä puheesta. Kirkkoherra Elina Tourunen muistutti puheessaan, kuinka eri ikäisiä, erilaisia ja monella tapaa myös eri tavalla ajattelevia ihmisiä yhdistää tänään YK:n päivänä hätä ja suru.
– Hätä ja suru sodan ja sen aiheuttaman kärsimyksen takia. Jotta olisi myös toivo paremmasta, siksi me olemme lähteneet liikkeelle. Niin kauan, kun on niitä ihmisiä, jotka yhdessä tahtovat lähteä liikkeelle ja tehdä työtä hyvän puolesta pahaa vastaan, niin kauan on toivoa paremmasta maailmasta, Tourunen sanoi.
Tourunen puhui siitä, kuinka suru on suuri lasten ja aikuisten, nuorten ja vanhusten, kotinsa menettäneiden ja pakolaisten, sotatoimien keskellä pelkäävien ja perheenjäseniään ja ystäviään kaipaamaan jääneiden puolesta.
– Mitä me voimme tehdä? Hätä pakottaa liikkeelle, tekemään sen minkä voi. Siksi me olemme tänään lähteneet liikkeelle ja osallistuneet rauhanmarssille. Se on yhteinen mielenilmauksemme sodan järjettömyyttä vastaan. Se on yhteinen hätähuutomme niiden puolesta, joiden ääni hukkuu pommitusten keskelle. Se on yhteinen myötätunnon ja solidaarisuuden osoituksemme niitä kohtaan, joiden kodit ja koko elämä on polkeutunut sodan kauhujen alle, Tourunen sanoi.
Kirkkoherra muistutti, että marssille ja rauhanjuhlaan osallistuneet eivät ole liikkeellä yksin tämän asian kanssa.
– Työ rauhan puolesta on kaikkia ihmisiä, ihmisryhmiä ja kansoja yhdistävä asia. Yhdistyneet kansakunnathan perustettiin toisen maailmansodan jälkeen kun sodan aiheuttama hätä ja suru oli vielä tuore ja kipeä. Niin tosi ja ajankohtainen on YK:n perustamisasiakirjassa 24. lokakuuta vuonna 1945 lausuttu yhteinen tahto. Näin mekin tahdomme. Tässä rauhanjuhlassa saamme liittyä niihin ihmisiin, jotka kaikkialla maailmassa tahtovat näitä samoja asioita.
Tourunen kertoi, kuinka tänään on myös ekumeeninen rauhan, ihmisoikeuksien ja kansainvälisen vastuun rukouspäivä. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö muistuttaa siitä, että kristinuskon ydinsanoma sovinnosta vapauttaa ihmisen toimimaan totuuden ja oikeuden puolesta.
– Tavoitteena on lähimmäisenrakkaus, joka kunnioittaa toista ihmistä ilman mitään ehtoja ja johtaa tekoihin kaiken elämän puolesta. Rukouspäiväjulistuksessa presidenttimme toteaa vielä: ”Elämme vuorovaikutuksessa koko ihmiskunnan ja luonnonympäristön kanssa. Sodat ja ilmastonmuutos ajavat ihmisiä kodeistaan. Ihmiskunta on peruskysymysten äärellä. Kunnioitus ihmisarvoa ja luomakuntaa kohtaan velvoittaa ja innoittaa meitä työhön lähimmäistemme ja maailmamme hyväksi.”
Maailma on kova
MIEHENI MUISTO RAUHANVIIKOLLA
Muistan kun sotaan lähdit, Juhannus-aatto oli se päivä, ainiaaksi mieleeni jäivät sanasi: ”On vaikea luopua lapsista”.
Pikku Rauno kulki elämän ensiaskelia kamarin ovelta isän luokse.
Sotilas lähti rintamaa kohti. Se matka oli viimeinen, niin Luoja johti.
Toivoi Sirkka, tulee isä, korkeelle nostaa, nuken lupasi tuoda, kun jaksaa vuottaa.
Kirje tuli: Tulen perunan kaivuun, Rajajoella vihollisen työnnämme kaivoon.
Jyrähti seinään kovasti aamutuimaan, sinuun luoti osui, enkeli tuli sanomaa tuomaan. Ei hirvinnyt rovasti sanaa tuoda, odotin lasta, vaikeampaa ei voi suoda.
Haudalla seisoin 5. 9. 1941 tukea saaden. Näkyi arkunharja mullassa maaten. Hautajaisissa alkoi itkun vuoro, ei auttanut puheet, ei laulukuoro.
Piti elämän jatkua, kotikin meni: Pesän kirjoitus asian selväksi teki. Jouluksi syntyi poikamme Reijo. Pommikoneet jyskytti rakennusta ja kehtoo.
Rukoilin: Taivaan isältä, anna koti oma, orpojen kanssa siellä olis asua soma: Liimatainen pappi ja eräs sota-Herra sen keksi, huvilan ostakoon sotaleski.
Rahat siunaantui, se Taivaan lahja. Sotilaat keräsivät parhaan rahan. Rahamme on pieni, hyvästä sydämestä, rintaman kolkosta kylmyydestä.
Yläkerran huoneessa kiitin Herraa, kiitokselle en löydä vertaa!. On turhaa elintason korska, se sydämen pilaa, se on vain elämän roskaa.
Veljeni Aarne Muonioon asti, saksalaisia ajoivat jatkuvasti, Hän astui miinaan, kuoli kuusi miestä.
Nuoria miehiä ei enempää piestä.
Otto veli kesti sodan kauhut, Jyväskylässä noussut on monet sauhut,. Rakennusmestari oiva on työssä, vaikka hermoja koetteli sodan yössä.
Hoidin kotitilalla vanhempani, Haudan lepoon rakkaimpani. Korpeen kylmään koti nousi,
sitä tehtiin milloin vaan jouti.
Nyt sankarien haudalla kukat vielä itää, vaan kylmää ja kolkkoa maailmalla. Täällä suokoon luojamme nöyryyden armon, kaikille ihmisille työn ja tarmon.
Veljiä, sisaria, auttakoon kukin, ellei muuta, vaikka vesi mukin. Lähtekää joukolla kärsivien luokse.
Lesket ja orvot ystävää vuottaa.
Kehenkään ei enää tohdi luottaa, te ihmiset toistanne ymmärtäkää. Te ihmiset, johtakaa ihmistä Jeesuksen luo.
Kirjoittanut Esteri Laitinen / 12 päivä tammikuuta 2010 Heikki Penttinen
Toinen kirje. Tämän kirjeen kirjoittaja on ollut saman sukunimen omaava kuin Liimattalassa Hannulan talossa oli renkinä 1850-luvun paikkeilla ja samoihin aikoihin muuttanut Sumiaisiin Rannankylälle.
Näin kirjoittaa sankarivainaja kolme kuukautta ennen kaatumistaan.
Sotilaan kirje
KIRJE SINULLE 21. 7. 1941
Rakkaat omaiset, nyt lähestyn teitä näillä muutamilla hyvin hyvin alas asutuilla sanoilla. Olette kai jo kirjoittanutkin isälle? Mutta en ole saanut mitään tietoa kotoa, se saattaa johtua etten kestänyt olla jatkuvasti etulinjojen tulessa ja sen tähden olin kolme päivää pois, vähän edempänä ja sieltä minut pidätettiin kuulusteluja varten. En tiedä vielä mitä siitä seuraa, mutta kai sekin pian tiedetään.
Olen nyt täällä rintaman takana ja onhan täällä muitakin. En osaa tarkkaan sanoa paikkaa missä olen, mutta täällä jossakin ollaan. Olisin kirjoittanut vähän muutakin, mutta kun en tiedä vielä osoitetta. Hyvä on varmaan tämäkin vaikka vähempikin tulee kirjoitettua. Täällä ei ole muita tuttuja kuin piirinmies, käski laittaa terveisiä.
Sota on sotaa, ei auta surra miten täällä mennään, kunhan vaan te rakkaat omaiset saisitte rauhassa elää. Täällä sodassa olen vaan itsekin ihmetellyt, missä ihminen voi elää ja olla.
Täällä rintamallakin lentokoneiden ja tykkien jyskeessä meidän tulisi muistaa, että ”Rukoile ja työtä tee” Sillä maamme puolesta aina uusi päivä koittaa sodassakin.
Jos en minä täältä juoksuhaudasta palaa, niin toivon ainakin, että te viattomat omaiset saisitte olla rauhassa sodan kauhuista. Eihän tämä sotakaan enää niin hirveälle tunnu kun on tottunut, mutta joka hetki kuitenkin kuoleman luodit hakee paikkaansa.
”Rakas vaimo minulta sinulle” Sano omille lapsille ja kaikille nuorille pojille terveisiä jotka jäi nukkumaan kun isät kirkolle lähti. Koittakaa kestää, ei ole helppoa siellä jos ei ole täällä rintamallakaan.
Pojat: Opetelkaa tämä lukemaan ja pitämään tallessa siksi kunnes isä kotiin saapuu. No eikä muuta kun näkemiin, isä tulee kun aika on eletty.
*Isä kaatui 8 päivä marraskuuta vuonna 1941*
*Sankarihaudassa, siellä on ikuinen rauha
Lepää rauhassa *HILJAINEN SOTURI*
12 päivä tammikuuta 2010 Heikki Penttinen