Torstaina oli Suolahden musiikkileirin opettajien vuoro konsertoida. En tiedä kuuluuko leirin traditioon nelikätinen ohjelmisto, mutta sellaisesta oli kyse, kun saman pianon ääreen asettuivat Carlos Juris ja Hamsa Al-Wadi Juris, vaikka toinenkin piano olisi vieressä ollut.
No, tietysti nelikätisessä pianomusiikissa istutaan vierekkäin! Minä vain vitsailin! Onhan olemassa musiikkia varta vasten kahdelle pianolle – orkesterisovituksia ja sävellyksiä. Suolahden musiikkileirien aikana Keski-Suomen opisto täyttyy erilaisista flyygeleistä ja pianoista. Siksi Suolahtisaliin on myös tuotu Steinwayn viereen toinen flyygeli.
Aluksi kuulimme jälleen yhtä allekirjoittaneen suosikkisäveltäjää, Claude Debussyä. Modaaliset asteikot kaikuivat jälleen varsin viehkeästi ilmeisen virittäytyneesä ja lämpimässä Suolahtisalissa. Nelikätisessä soitossa on haasteensa. Pianon yksi koskettimisto tarjoaa loppujen lopuksi melko rajoitetun tilan olennolle, jolla on neljä sivuttaissuunnassa liikkuvaa kättä, ja joiden päässä on kaksikymmentä sormea, ja jotka nekin välillä kurottautuvat ylös tai alaspäin.
Näiden käsien ja sormien seuraaminen on jo oma numeronsa, mutta se mitä kuulemme on hieman laajempaa ja täyteläisempää kuin mihin olemme tottuneet. Debussyn musiikki koostuu usein ”hajoitetuista” soinnuista ”arpeggioista” , joiden lomassa rytmit on hankala soittaa nuotin vaatimalla tavalla. Siitä huolimatta Juriksen pariskunta onnistui siinä hyvin ja loppukin Debussyn ensimmäisen orkesterisarjan nelikätisestä pianoversiosta kajahti komeasti ja yhtäaikaisesti ilmoille.
Seuraavana saimme kuultavaksi varsin osuvaa musiikkia juuri tälle kokoonpanolle. Robert Schumann on musiikinhistoriassa kuuluisa paitsi lyhyeksi jääneestä elämästään, myös aviosuhteestaan Clara Schumanniin. Molemmat ilmeisen loistavia virtuooseja pianon soitossa ja rakkaudessa. Tosin siinä rakkaudessa oli ryppyjäkin, kun R.Brahms tunki väliin.
Konsertissa kuulimme tosin vähän erikoisempaa Schumannia. Pianokappaleita pienille ja isoille lapsille?! Näissä kappaleissa neljän raajan ja kahdenkymmen sormen teatteri pääsi valloilleen, enkä voinut olla pitämättä ”ilmapatsaista”, jotka tämä teatteri aiheutti. Hauskaa musiikkia. ”Iltalaulu” oli lisäksi erittäin kaunis ja hyvä valinta ylimääräiseksi kappaleeksi.
Konsertin toinen osa oli sellomiehen heiniä. Suolahden musiikkileiri on onnistunut saamaan opettajaksi Alexander Gebertin, joka on kaikilla mittareilla mitattuna merkittävä sellisti. Hän konsertoi, soittaa lukuisissa kokoonpanoissa ja pitää mestarikursseja ympäri maailmaa.
Gebertiä säesti myös erittäin keskittynyt ja tunnustettu mestaripianisti Valeria Resjan. Pienehkö ongelma kuulijan kannalta oli, että piano peitti alleen aika ajoin Gebertin sellon äänen. Itse pääsin mukaan varsinaisesti vasta Frederik Chopinin sellosonaatin kolmannessa osassa, Largossa.
Se olikin sitten ehkä illan ihanin veto. Sonaatin viimeinen osa oli myös loistava esimerkki katkeruudesta, jonka vain päättynyt parisuhderakkaus voi synnyttää. Sello ikäänkuin tilittää rakkaudessa (edellinen sonaatin osa) pettyneen tuntoja ja ajoittain syyllistyy, jopa nalkuttavaan negatiivisten asioiden alleviivaamiseen.
Koska illan ohjelmisto oli melko romanttinen sallittakoon tällainen banaali tulkinta, vaikka itse kyllä nautin sävelistä täysin siemauksin. Vieressäni istunut sukulaisnainen ei mielestään päässyt selvyyteen musiikin salakoodeista asiasta keskusteltuamme.
Romantiikan musiikin salakoodeja voi ymmärtää vain kriitikko isolla oolla.
Teksti: Jori Mäenpää
