Tiistaina satoi Suolahtisalissa mannaa korville. Runoviikon taideiltaan tuli huhtikuussa 70 vuotta täyttänyt näyttelijä Ahti Jokinen ja täytti intensiteetillään kokonaisen ison salin. Ihminen on ihmisen toivo -nimeä kantava useiden eri runoilijoiden teoksista koottu tunnin mittainen esitys ei jättänyt kuulijaa kylmäksi.
Illassa kuultiin Tabermania, Leinoa, Haanpäätä, Viitaa, Leskistä, Turtiaista, Oksasta, Tynniä, Kiveä – aikamoinen setti, vaan ei sekamelska.
Vaatii pokkaa ja rohkeutta tulla lausumaan Sinua, Sinua Rakastan, Kaarisilta ja Oravan Pesä, rakkaita runoja meille kaikille, jotka väärä tulkinta saattaa pilata. Vaan eivätpä pilaantuneet nämä helmet ja kansallisaarteet Jokisen suussa.
Suolahti on Jokiselle tuttu paikka entuudestaan. Hän kävi vetämässä lauluillan Ravintola Haarikassa joskus kauan sitten. Miten mies tuolloin Suolahteen eksyi on lausuntataiteilija Maija Piitulaisen syytä eli ansiota.
– Tutustuin Ahtiin jo vuonna 1969, kun olimme Voionmaan opistolla samalla kurssilla, minä ohjasin silloin Ahtia, Maija nauraa ja kappaa kainaloonsa Jokisen pariskunnan, Tarjan ja Ahtin.
Kurssilaiset olivat tarkasti kuulolla kun maestro jakoi vinkkejä sanojen lausumiseen.
Tällä kertaa Jokinen saapui Suolahteen Lausujain liiton järjestämään lausunnan, puheen ja kehollisen ilmaisun kurssin yhteydessä pidettävään taideiltaan järjestäjien kutsumana. Jokinen antoi kurssilaisille kultaisia ohjeita sanojen ulostukseen:
– Antakaa tekstin tulla näkyväksi ja kuuluvaksi, niin että pisteetkin kuuluvat. Runoa pitää puhutella ja ajatella. Älkää antako runoratsun lähteä liian kovaan laukkaan, pitäkää taukoja, älkää sutratko sanoja hoppuilemalla. Silloin ei runo kanna loppuun saakka.
Jokinen huomaa lavalta käsin, milloin yleisö lähtee runomatkalle mukaan.
– Kyllä minä odotan yleisöltä kuittausta, että meneekö sanoma perille, Jokinen nauraa.
Ja meni se, kuittaus näkyi hiiskumattomana hiljaisuutena. Liekö yleisössä hengitettiinkään?
Kun lähtee lausumaan lennossa uutta runoa, ei ole aikaa nollata edellisen runon fiilistä. On taito Pentti Haanpään runoileman Pussisen Akan jälkeen lähteä lausumaan Arvo Turtiaisen Orpoa tai Lauri Viidan Betonimylläriä.
– Tähän taitoon sain hyvää oppia teatterikorkeakoulussa neljän vuoden ajan. Luotan heittäytymisen voimaan ja lapsen uskoon. Lausuntaa täytyy harjoitella siten kuten urheilijakin harjoittelee. Täytyy uskoa itseensä aivan tajuttomasti. Lausujan työ on hakemista ja etsintää improvisaation kautta. Taito täytyy houkutella esiin jotta teksti sykkii. Runous on seikkailu kielen maisemaan, nykyajan räppiartistititkin saavat vanhanliiton miehen sykkeeseen.
Mutta miten voi muistaa kaikki pitkät runonpätkät? Onko konkarilla siihen ohjetta?
– Jauhaminen. Se on ohjeista paras.
Marjo Steffansson
