Sami Suoaho on viettänyt aikaansa molskilla tai sen sen reunalla lähes koko ikänsä. Kun haave olympiakisoista katkesi hän ripusti trikoot naulaan. Hän palaa uran alkuun, kun aloittaa kasvattiseuransa nassikkapainivalmentajana.
Sami Suoaho on perheensä ainokainen, ja tunnustaa olleensa lellitty – ja on sitä edelleen.
– Olen aina saanut kaiken mitä olen tarvinnut. Olin lapsena vilkas, suorastaan villi, ja sen vuoksi minut painimatolle vietiin. Se oli hyvä paikka purkaa energiaa. Iän myötä olen rauhoittunut, ja voin kuvailla itseäni leppoisaksi kaveriksi.
Ensimmäiset kokemukset molskista tuli viisivuotiaana Suolahden voimailutalolta. Samin eno, menestynyt painija ja valmentaja Marko Puukari, vei rasavillin pojan harrastuksen pariin, harrastuksen, joka on täyttänyt allakkaa jo 35 vuoden ajan.
– Muistikuvat alkuvuosilta ovat hatarat, mutta kuten kuvaan kuuluu, ensin mennään leikin ja uuden oppimisen kautta. Kun aloin pärjäämään kisoissa, myös harjoittelumäärät lisääntyivät.
Lapsena Sami pääsi kokeilemaan useita lajeja, hiihtoa, jalkapalloa ja yleisurheilua.
– Mutta ennenkaikkea tykkäsi rymytä metsissä ja kiipeillä puihin ja kivien päälle. Motoriikka kehittyi siinä sivussa.
12-vuotiaana tuli TUL:n suomenmestaruus, seuraavana vuonna Koululiikuntaliiton kisoista kultaa.
– Ne oli kovia kilpailuja, joten voitto maistui todella hyvältä. Tämä oli hyvä vaihe elämässä, vaikka kisamenestyksen harjoitteluun ei ollut paikkakunnalla vastusta tarjolla. Monta kymmentä kiloa painavampi Marko töni minua. Kunhan lapset saa harrastaa, mielellään omassa kotipitäjässään, on se kaikista tärkein asia, Sami naurahtaa.
Peruskoulun jälkeen ammattihaave oli selkeä: liikunnanohjaus oli ainoa asia joka kiinnosti aidosti. Ja kun tähän liittyy vielä tavoitteellinen painiharrastus, täytyi löytää treeniin sopivat kumppanit, vastustajat. Uusi osoite löytyi Lahden suunnasta, ei opintojen vaan painin vuoksi.
– En päässyt urheiluopistoon ensiyrittämällä, mutta pääsin Nastolaan ammattikouluun ATK-asentajaksi. Asuin ja harjoittelin Pajulahdessa. Myöhemmin sain sieltä paperit haaveammattiin, vuonna 2006. Nastolassa ei tarvinnut koulun penkkiä kuluttaa, sillä suuntasin kaiken ajan painiin.
Elämä muuttui kerrasta, kun pääsi treenaamaan huippuvalmentajien käsissä.
– Olin 15-vuotiaana alle 18-vuotiaiden SM-kisan viides. Tämä näyttö avasi portin poikien maajoukkueeseen.
Vaajakosken Kuohun Juha Virtanen otti Samin siipiensä suojiin. Virtanen on miesten maajoukkueen entinen päävalmentaja ja toimii Kuortaneen urheilulukion rehtorina.
– Juha ei varsinaisesti valmentanut minua, katsoi lähinnä perään ja antoi mahdollisuuksia. Juhan kautta pääsin painin miesten SM-liigaan, jossa painittiin joukkue joukkuetta vastaan.
Sami antaa kiitokset kotijoukoille.
– Iskä kuskasi ja kotoa sain rahaa opiskeluun sekä harrastukseen. Aina on viety ja rahoitettu.
Pajulahdessa pääsi harjoittelemaan unelmatiimiin, kun valmentajaksi tuli nykyinen painiliiton toiminnanjohtaja, silloinen miesten maajoukkueen painin päävalmentaja Pasi Sarkkinen. Kun vielä kylkiäiseksi treenejä vetämään tuli Sarkkisen vaimo, kaksinkertainen aerobicin maailmanmestari Tuuli Matinsalo, huomasi olevansa todella osaavissa käsissä. Matinsalolta sai tärkeää oppia liikkuvuuteen, joka on painissa erittäin tärkeä ominaisuus. Sami kertoo venyneensä joka suuntaa kymmenen senttimetriä lisää.
– Voisin kuvata hommaa kansainvälisen tason toiminnaksi. Sain olla näissä käsissä kuuden vuoden ajan, ja tältä ajalta olen imuroinut itselleni kaiken mahdollisen tiedon mitä huippuvalmennus voi tarjota.
Pajulahdessa pääsi treenaamaan Suomen painiparhaimmiston kanssa, kuten maailmanmestari, olympiamitalisti Marko Yli-Hannukselan kanssa.
– Kun pääsi seuraamaan esikuviaan läheltä, voi näin jälkeen päin verrata, että olisi sama jos HuimaUrhon jalkapalloilijat treenaisivat Messin kanssa tai Huiman koripalloilijat LeBron Jamesin kanssa. Ja puitteet olivat kunnossa ja ringissä parikymmentä kaveria joiden kanssa harjoitella samaa, mutta monipuolista ohjelmaa, 12-14 kertaa viikossa. Ei ollut tekemisen puutetta ja motivaatio oli korkealla.
Vuosituhannen vaihtuessa eteen tuli poikien SM-kisat, joista oli tavoitteena päästä kesän arvokisoihin.
– Pääsin Pohjoismaisiin mittelöihin, mutta MM-paikka jäi haaveeksi. PM-kisoissa jäin viidenneksi kun hävisin samalle kaverille, jolle hävisin SM-kullan ja siinä samalla jäin MM-kisakoneesta. Pettymys oli suuri, sillä tähtäin oli isommille areenoille.
Sami harmittelee, ettei lapsena saavutetuilla mitaleilla tee mitään. Tämä on hänen oma tunteensa.
– Vaikka olisit 17-vuotiaiden poikien maailmanmestari, en arvostaisi sitä itse, kun olin asettanut tavoitteeksi MM- ja olympiamatot ja niissä menestymisen. Vapaapainiakin tuli kokeiltua SM-mitaliin saakka.
– Ei minulla ole mitään sijoitusta, jota itse osaisin arvostaa, sillä tavoitteet olivat korkeammalla mihin rahkeet omalla uralla riittivät. En arvosta keskinkertaisuuteen tyytymistä, sillä uran kruunu, Pekingin tai Lontoon Olympialaiset, jäivät valovuoden päähän.
Sami ripusti trikoot naulaan 22-vuotiaana, ja niin ura loppui Suomen huipulla, 74-kiloisena.
– Hävisin viimeiseksi jääneen otteluni miesten Euroopan mestarille ja tajusin matolta pois kävellessäni, etten voi voittaa tätä miestä vaikka tekisin mitä.
Sami sanoo, kuinka oli helppo päättää ura siihen hetkeen, vaikka olisi voinut jatkaa uraa vielä kymmenen vuoden ajan.
– Vieläkin aamulla herätessä mua harmittaa, ettei olo ole kuin olympiavoittajalla. Se tunne ei lähde koskaan kropasta pois, mutta ei se traumoja jättänyt, Sami naurahtaa.
Sami palasi valmistumisen ja armeijan jälkeen takaisin kotiseudulle. Meni naimisiin ja sai pojan.
– Jäin leskeksi vuosi sitten ja kotiin pojan kanssa. Täytyy antaa rauhassa aikaa lapselle sekä muuttuneelle elämäntilanteelle.
Innostus valmennukseen on nostanut päätään. Samin painijoita löytyy Urhosta ja Kuohusta. Hän on valmentanut useita kymmeniä SM-tason mitalisteja.
– Kymmenen vuotta sitten aloitin valmentamaan Pasi Sarkkisen perustamassa Harjun Voimassa. Valmensin Pasin ja Tuulin Jonni-poikaa, ja olen iloinen, että sain antaa itselleni tärkeille valmentajille jotain takaisin, ennen kuin Jonni lähti maailmalle: nyt hän on 23-vuotiaiden Euroopan mestari ja olympiaedustaja Pariisissa.
Tälle vuodelle valmennuslisenssi on Vaajakosken Kuohun suuntaan. Sami on ollut kolmesti CSIT- eli työväen maailmankisojen valmentajana ja kahdesti veteraanien painin MM-kisavalmentajana.
– Valmennan äänekoskelaisia painijoita, jotka taloudellisten seikkojen vuoksi joutuvat edustamaan muita keskisuomalaisia seuroja, kuin paikallista. Olen tarjonnut fysiikkapalveluita myös paikallisille seuroille, mutta vastaus on ollut, että asia tiedetään seurojen sisällä paremmin, lukuunottamatta Huiman juniorikoripalloa.
Maaliskuussa alkaa Urhon suosittu, perinteinen nassikkapaini, johon on ikähaarukkaa venytetty 4-15 vuoteen. Painitreenit alkaa maaliskuussa Liikuntatalon alakerrassa. Ympyrä sulkeutuu, kun pääsee valmentamaan omaan kasvattiseuraan.
– Jos jotain toivon, niin sen, että paikalliset urheiluseurat kasvattaisivat omia pelaajia, eikä ostettaisi vahvuuksia muualta. Mua harmittaa ylipaljon, jos omat junnut viskataan niin sanotusti bussin alle. En ole tykännyt koskaan pelaajien ostamiskulttuurista, sillä pilvilinnat romahtavat, eikä menestys tunnu paikalliselta. En halua käydä katsomassa paikallisia joukkuepelejä, kun en tunne näistä kavereista ketään. Olisi kiva nähdä naapurin poika pelaamassa liigatasolla – ei pitäisi olla mahdotonta. Silloin me voitaisi olla oikeasti ylpeitä äänekoskelaisesta menestymisestä. Vinkkaan, että paini on harrastus, josta saa ketteryyttä, voimaa ja nopeutta – siitä on hyötyä lajissa kuin lajissa. Pitää muistaa, etteivät kaikki lapset halua palloilla.
25.2. ilmestyneen printtiÄKSän jutussa jäi edellisen X-henkilön tarinan häntä Samista kertovan jutun loppuun. Pahoittelemme taitossa tapahtunutta mokaa.
Sami Suoaho
s. Äänekoskella 9.9.1983, asuu Äänekoskella
leski, yksi lapsi
liikunnanneuvoja
painivalmentaja
X+1
Rakastaa: omaa poikaa
Inhoaa: ylimielisyyttä
Henkilö: oma poika
Eläin: Patu-koira
Paikka: koti
Musiikki: laidasta laitaan
Elokuva: Seitsemän
Kirja: Master Sporta
Ruoka: pihvi
Juoma: vissy
Motto: Aina pitää taistella pilliin asti.
