Lavamiksaaja ja -manageri Ari Korhonen muistelee lämmöllä Keitelejazzvuosia.
Back stage -teltalla on aamupäivällä kello 10 jälkeen vielä hiljaista. Edellisenä iltana työvuorossa olleet bäkkäritalkoolaiset ovat päässeet lähtemään kotiin yhden, kahden aikoihin. Sitä ennen viimeisetkin illan esiintyjät olivat lähteneet kotimatkalle ja osa kuljetettu hotelliin yöpymään. Konserttilavan äänentoistotekniikasta vastaavat olivat päässeet yöpuulle myös hyvin myöhään. Illan viimeistä yhtyettä varten rakennettu lavatekniikka oli sitä ennen purettava ja alustavat valmistelut jo tehtävä tätäkin päivää varten. Siellä he näyttävät olevan ahkeroimassa, todennäköisesti melko lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeen. Pian on kaikki valmiina. Ensimmäisen bändin sound check alkaisi aikataulun mukaisesti klo 12.00.
Olen siirtänyt bäkkäriteltan ovipressuja sivuun. Auringon ihana valo tulvii telttaan. Kahvinkeitin porisee ja päivän ensimmäisten kahvien tuoksu täyttää tilan.
– Erinomaista huomenta! Tulin katsomaan että olisko täällä jo kahvia. Ovella oli lavamiksaaja ja lavamanageri Ari Korhonen
– Otatko myös sämpylän, kysyn ja raotan jääkaapin ovea.
– Ei kiitos, nyt en kerkeä. On tässä vielä muutama homma.
Kiireisestä hetkestä huolimatta Ari vaihtaa kanssani muutaman sanan.
– Tuula, kiitos, kylläpä kahvi maistui!
Mikä sai Ari Korhosen lähtemään mukaan rakentamaan Keitelejazzeja ja toimimaan siellä yli kaksikymmentä vuotta. Otimme siitä selvää.
– Se että Äänekoskella järjestettiin tällainen tapahtuma, on ollut itselleni kiinnostavaa. Olen ollut aina musiikin kanssa tekemisissä, myös näiden äänentoistohommien kanssa ja ihan skidistä lähtien soittanut. Äänentoisto, mitä tuolla tasolla tehtiin, on ollut äärimmäisen kiinnostavaa ja haasteellista. Se ei ollut enää sellasta että ”saatko puhemikkiä vähän ylemmäksi”. Tehdään ammattitasolla, ammatti-ihmisten kanssa jotka ovat tottuneet hyvään palveluun, Ari Korhonen vastaa.
Vuonna 1985 alkanut Keitelejazz -festivaali siirtyi eri puolille kaupunkia hajautetuista konserteista Rantapuistoon vuonna 1996. Samalla mahdollistuivat konsertit huomattavasti isommalle yleisömäärälle, isommilla kokoonpanoilla ja mittavammilla teknisillä järjestelyillä. Vuonna 1997 Aarne ”Aksu” Keljo soitti Arille ja pyysi ystäväänsä mukaan äänentoistoporukkaan, tietäen Arin kokemuksen myös niistä hommista.
– Aksu oli oikeasti se tekniikkahirmu, hyvin ammattitaitoinen ja asialleen omistautunut kaveri. Keitelejazzeilla oli käytetty hänen suunnittelemiaan kaiutinyksiköitä, etenkin alkuvuosina kun tekniset ratkaisut olivat enemmän kotikutoisia, kun kaikki ei ollut ostotavaraa.
Keljon työparina oli ollut aivan ensimmäisestä festivaalista alkaen Jukka-Pekka ”Jysky” Ilves, myös äänentoiston moniosaaja.
– Niin se lähti meidän juttu siitä syvenemään, Ari toteaa.
Yhteistyö Aksun, Jyskyn ja monen muun kanssa jatkui lavatekniikan parissa festivaalin loppuun saakka. Arin tehtäviin oli tullut muutos vuodesta 2000 alkaen, kun siihenastinen lavamiksaaja muutti toiselle paikkakunnalle. Arin siirtyminen roudarin hommista lavalle, lavamiksaajaksi ja lavamanageriksi, tuntui luontevalta. Tärkeä pointti asiassa oli sekin, että Ari osasi hoitaa asiat myös englanniksi. Tulkkia ei enää tarvittu.
Työskentely Keitejazzeilla tuntui ensi hetkestä lähtien omalta.
– Muistan tunteen edelleen. Vaikka aika paljon on vettä virrannut Häränvirrassa senkin jälkeen, muistan eka kerroista jääneen tunteen että tää on mun juttu. Ensimmäiset pari festivaalikesää menivät kokonaisuuden hahmottamisessa. Piti löytää oma tapa tehdä asioita jotta artisteilla olisi lavalla hyvä olla. Pääkonserteissa esiintyi illan aikana kolme – neljä eri kokoonpanoa ja kaikille oli rakennettava erikseen lavatekniikka. Kaiken piti tapahtua nopeasti, silti hyvin huolellisesti.
(juttu jatkuu kuvan alla)
Jarkko Martikainen & Luotetut miehet vuonna 2019. Lavan reunalla lavamiksaaja ja lavamanageri Ari Korhonen työssään kuvassa vasemmalla. Kuva: Venla Kaasinen
Ääni- ja lavatekniikasta vastanneet Ari ja Jysky saivat jo talven mittaan tietoa tulevan kesän artisteista. Mielessä alkoivat pyöriä enenevässä määrin raiderit eli listat artistien ja yhtyeiden erityistoiveita. Yhteyttä pidettiin artistien taustalla olevaan henkilöstöön (road crew) tarpeen mukaan, harvemmin suoraan itse artistiin. Jos artisti tai bändi oli Arille vieras, hän perehtyi heidän musiikkiinsa netin kautta. Näin hän rakenteli omaa ajatustaan siitä, minkä tyyppisiä instrumentteja kokoonpanossa on ja millaisia sointeja tavoitellaan. Pitäisi löytyä yhteinen ymmärrys tulevan konsertin äänimaailmasta ja artistien tarpeista konserttiin liittyen. Hyvin vähän ilmeni ongelmia, ainoastaan joskus saattoi törmätä ylihuolehtivaiseen manageriin. Jos manageri ei ollut hyvällä itsetunnolla varustettu, hän saattoi pitää vastuullaan olevia asioita kaikkea muuta tärkeämpänä.
Lavamiksaajan ja lavamanagerin työ vaati konserttien aikana lähes jatkuvaa läsnäoloa.
– Kun halusin hörpätä kahvia tai syödä sämpylän niin pojat toi usein sinne lavalle. Sitten oli taas jo seuraava vaihto. Kyllä sitä joskus mietti että aika puhki olin kun saatiin keikka ohi.
Yleensä pysyttiin aikatauluissa, kaikessa. Joskus saattoi konserttiteltan tuonti rantaan myöhästyä.
– Se tarkoitti lavatekniikasta vastaaville sitä, että piti tehdä yötä päivää hommia. Tämä oli kuitenkin harvinaista ja harmittavien yhteensattumien summa. Tietynlaista kuormittavuutta työhön toi ajoittain se, että artistin taitavuudesta huolimatta hänen esittämänsä musiikki ei syystä tai toisesta kiinnostanut. Silloinkin keskityin omaan tehtävääni, saada instrumentit soimaan mahdollisimman hyvin. Sitä kutsuin työksi. Joskus artisti soitti liian kovalla volyymilla vaikka asiasta hänelle huomautettiin. Kyse oli onneksi, vain yksittäisistä soittajista. Yleisöä ei kova volyymi tuntunut haittaavan, ei ainakaan sillä hetkellä. Arilla itsellään oli kuitenkin välillä tunne, että voisihan tuon asian tehdä toisinkin.
Monenlaista pientä ja isompaa sattumusta on mahtunut matkan varrelle Joskus pianistille ei käynyt hänelle hankittu tuoli. Tai sitten raiderista puuttui soittajien tarve tietynlaisiin tuoliin. Joskus tarve tuli yllättäen parillekymmenelle nuottitelineelle. Joskus rumpalilta saattoi puuttua jotain tai kitaristi tuli paikalle ilman yhtäkään piuhaa. Ilman piuhoja ei kitaristi kuitenkaan jäänyt. Joskus Niskasen kodinkoneliikkeestä löytyi tarvittava asia. Ala-Keiteleen musiikkiopistolta saatiin myös apua. Ari ei muista että mitään oleellista olisi jäänyt koskaan puuttumaan. – Kaikki aina järjestyi, ennemmin tai myöhemmin.
Lavamiksaaja ei juurikaan kommunikoi konsertin aikana ”etupään” miksaajan kanssa. Hänen tehtävään on saada artisteille hyvä olo lavalla. Lavan edessä työskentelevä tekee puolestaan äänen yleisölle. Arilla on ollut lavalla apunaan 1-2 ammattitaitoista kaveria. Jos esimerkiksi huomataan että soittajalla on ongelma lavan toisella puolella, tilanne käydään selvittämässä ja ongelma ratkaistaan. Jaska Liimataisen Ari mainitsee varsinaiseksi luottoparikseen jo pitkältä ajalta.
– Kun ollaan Jaskan kanssa kimpassa niin mulla on turvallinen olo. Meillä on samantyylinen ajatus työn tekemisestä.
Aina ei tulla ajatelleeksi, että lavamiksaaja kuulee äänet vain omista luureista. Soittaja saattaa näyttää miksaajalle, että nyt pitäisi nostaa tai laskea äänen voimakkuutta monitorista. Hän ei aina muista kuitenkaan näyttää merkkiä kun asia on kunnossa.
– Mä jään semmoiseen epätietoisuuteen että mitäs nyt. Mutta sitten tajuaa että jos ei tule mitään vastetta, se on ok.
Lavatiimityön voimaa kuvastaa myös esimerkki, jonka Ari kertoo jo edesmenneestä ulkomaisesta kitaristista. Hän oli kutsunut Arin sound checkin aikana lavalle ja kertonut ongelmasta mukanaan tuomassaan virtalähteessä. Instrumentit ja laitteet vaikuttivat huippulaadukkailta. Joukossa oli kuitenkin vaatimaton, noin kymmenen euron arvoinen virtalähde. Se ei toiminut. Päättivät kokeilla niin, että että aina kun lavan tekninen henkilöstö sai virtalähteen led-valon syttymään, eli aina kun virtalähde toimi, niin toinen roudari piti piuhaa ja toinen teippasi virtalähteen lavaan kiinni. Artisti soitti keikan siten.
– Yksi virtalähde meinas tappaa koko homman, Ari naurahtaa.
Ihan kaikkia toiveita ei aina pystytty Keitelejazzeillakaan täyttämään. Raiderissa oli kerran pyydetty flyygeliin mikrofoneja, joita Euroopan alueella olisi löytynyt vuokralle vain Sveitsistä. Ostettuna niiden hinta olisi ollut noin 2000 euroa kappaleelta.
– Näitä ei saatu järjestettyä. Artistin taustaorganisaatiolle ei ollut kuitenkaan syystä tai toisesta mennyt tätä tietoa. Sitten tuli sound checkin aika ja lavalla saapui yhtyeen äänimies, heidän oma ”etupään” miksaajansa. Hän oli tilanteesta pahoillaan. Jos olisi tiennyt ettei mikrofoneja saada hankittua, hän olisi ottanut omat mukaansa Yhdysvalloista, omalta studioltaan. Ari näytti käytettävissä olevan valikoiman. Keskustelun jälkeen Keitelejazzien lavatekniikasta vastaavat ehdottivat käytettäväksi Shure SM57 -mikrofonia.
– Se on vähän niinkuin vasaraa vastaava. Se on niin kuin mikki mutta sitä voi käyttää kaikkeen muuhunkin, ja maksaa alle satasen kappale.
Artisti kokeili näitä sound checkissä ja vaikutti tyytyväiseltä.
– Keikan jälkeen saimme viestin kyseiseltä äänimieheltä, että hän ei enää ikinä vie niitä kalliita mikkejä ulos studiosta. Oli ostanut sen sijaan neljä kappaletta Shure SM57 -mikrofoneja itselleen.
(juttu jatkuu kuvan alla)
Trilok Gurtu Keitelejazzeilla vuonna 1997, kuvaa: Kalevi Plattonen
Lavamiksauksen näkökulmasta Keitelejazzeilla on ollut haastavuutta laidasta laitaan, esimerkkinä intialaissyntyinen lyömäsoitinvirtuoosi Trilok Gurtu vuonna 1997. Silloin Ari ei ollut vielä lavamiksaajan roolissa, mutta oli kuitenkin vahvasti mukana äänentoiston toteutuksessa.
– Sen mä muistan että eri soittimien mikittäminen oli aika lailla niinkun, no, huh huh…. hän puistelee päätään.
Lyömäsoitinarsenaali oli niin valtavan suuri että hyvä kun lavalle mahtui.
– Ja tottakai taiteilijana Gurtulla on lupa vaatia että hänen kaikki instrumenttinsa kuuluvat. Joukossa oli ihan valtavan suuria, erilaisia ja todella voimakasäänisiä instrumentteja, eksoottisiakin. Kattaukseen kuului myös ihan sellaisia että ensin ihmettelin että kuuluuko tosta jotain, Ari muistelee.
Jukka Hauru kirjoitti Trilok Gurtun Keitelejazz-konsertista arvion Helsingin Sanomiin 28.7.1997: Trilok Gurtu on rikastanut intialaisilla rytmeillään monien amerikkalaisten ja eurooppalaisten jazzhuippujen taustoja. Hänen teemoissaan oli paljon vaikeita ja nopeita tahtilajikoukkuja. Toisaalta kokonaisuus oli myös akustinen ja rento, kun Gurtu laulatti soittajiaan, tai pani nämä jopa tanssimaan. Eniten hän nautti virtuoosisten iskusarjojen improvisoinnista tabla-rummuilla, omalaatuisella lyömäsetillä ja ehkä eniten suulla.
Ari muistaa Gurtun käyttäneen soitintensa dynamiikkaa kokonaisuudessaan hyväkseen, sanan varsinaisessa merkityksessä. Tilanne oli lavamiksauksen näkökulmasta samalla kertaa mielenkiintoinen ja myös äärimmäisen haastava!
– Keitelejazzeilla esiintyneet artistit ovat olleet lähes poikkeuksetta mitä hienoimpia ihmisiä, Ari tuumaa. Parhaimmillaan he ovat ammattilaisia jotka ymmärtävät myös oman äänensä erityisyyden instrumenttina. Ymmärtävät myös äänen olemuksesta jotakin. Todella harvoin Keitelejazzeilla on tullut vastaan esiintyjiä tyyliin mä en näistä mitään ymmärrä ja mää vaan veän rokkia.
Vuonna 2005 ja 2015 esiintymässä ollut Mary Coughlan, yksi Irlannin suurista äänistä, teki Ariin vaikutuksen heidän kohdatessaan.
– Coughlan tuli lavalle sound checkiin ja menin tapani mukaan esittäytymään artistille. Mary Coughlan otti minun käteni omaan käteensä, katsoi syvälle silmiin ja sanoi että hän on aina rakastanut silmälasipäisiä miehiä. Niin, semmonen aloitus. No, mähän palvelin häntä niinkuin koira. Coughlan osasi ottaa tilanteen haltuun ja nyt kun mä teen tämmösen jutun niin toi kundi on mun puolella.
Myös toinen artisti on jättänyt Ariin erityisen muistijäljen. Vuonna 2012 Keitelejazzeilla esiintyi korealaissyntyinen ja Ranskassa uransa luonut laulaja ja estraditaiteilija Youn Sun Nah. Häntä säesti Ulf Wakenius.
– Youn Sun Nah kääntyi melkein jokaisen kappaleen jälkeen konsertin aikana minuun päin ja kumarsi. Tuolla eleellä hän osoitti erityislaatuisuutensa. Vaikka suuri osa esiintyjistä osoittaisikin pitävänsä lavamiksaajan työtä arvossa ja tärkeänä oman esiintymisensä kannalta, Youn Sun Nah teki sen harvinaisella tavalla.
Youn Sun Nah soitti hentoäänistä, pientä näppäilysoitinta, sormipianoa.
– Sille sormipianolle tehtiin enemmän sound checkiä kuin hänen laululleen, mikä oli hassua. Mutta kun sormipiano on soittimena niin hento ja sointi on niin kuulas määrätyllä lailla, soinnin poimiminen oikealla tavalla oli haastavaa. Kun artisti ei itse kuullut sormipianonsa ääntä ison vahvistimen vierestä niin piti saada se kuulumaan monitorista. Ja kun ääni tulee monitorista ja pitää virittää kanava niin äärimmäisen herkäksi, tulee helposti kiertoelementti mukaan, Ari kertoo miksauksen kiemuroista.
Artistin ja yleisön välinen yhteys kiehtoo.
– Kun näet sen että ikäänkuin artisti ja yleisö sykkii samaan tahtiin. Ei semmosta aina näe mutta kyllä jazzeilla yllättävän usein näki. Kyllä ne hienoja kokemuksia oli. Olen pohdiskellut, miten musiikki voikaan vaikuttaa ihmisiin hyvällä lailla eri tavoin. Lavamiksaajana olin näköalapaikalla. Ihmiset saattoivat itkeä Youn Sun Nahia kuunnellessaan. Sitten kun tuli seuraava artisti he tanssivat ja nauroivat. Koko tunteiden skaala oli käytössä ja sitä oli hieno katsoa!
Ihmisten välinen ystävyys näkyi Keitelejazzeilla, sekä yleisössä että työntekijöiden kesken. Jazzit olivat musiikin ja yhdessäolon juhlaa. Yleisön joukossa oli todella vähän muita häiritsevää porukkaa ja vain harvoin Ari muistaa nähneensä järjestyshäiriöitä. Korkeintaan konsertti-illan liiallisesta annista väsähtäneitä vieraita jouduttiin joskus saattelemaan pois. Ystävyys tuntui Keitelejazzeilla toimivien välillä niin että ollaan samalla puolella, yhteisellä asialla. Itse kunkin omituisuudet tiedettiin riittävällä tasolla.
– Mä uskoisin että ton tyylinen homma on parhaimmillaan sitä, että ollaan sen verran saman aaltopituuden ihmisiä että tullaan hyvin toimeen keskenään. Se tarkoittaa, että jaksetaan nekin hetket kun alkaa maistua siltä, että nyt ei ala kone käydä enää. Jaksetaan tyypillisesti sillä hirveän huonolla huumorilla. Bäkkärillä toiminut talkooväki saa erityiskiitokset. Tekniikan pitää toimia mutta jos bäkkäri ei toimisi niin sehän olisi ihan hirveetä. Artisti ei saisi juomia, ei saisi pyyhkeitä, ei se saisi… mitä nyt onkaan. Välillä oli myös aika hienoja sankaritekoja siellä bäkkärillä että saatiin hankittua ne mitä tarvittiin.
Keitelejazzien merkitystä Äänekoskelle ja äänekoskelaisille ei voi liikaa korostaa. Tuo viikko on ollut aina sellainen piristysruiske joka kokosi kaupunkiin paljon ihmisiä. Katukuva oli täysin erilainen sen viikon ajan ja se toi tänne varmastikin myös valuuttaa. Keitelejazz lisäsi ihmisten yhteenkuuluvaisuutta sen viikon ajan.
– Sen näki ihan selvästi, sanoo Ari Korhonen haikeutta äänessään.
TEKSTI: TUULA PLATTONEN, KUVAT: VENLA KAASINEN, KALEVI PLATTONEN JA PENTTI JUTILA
ÄKSän juttusarja, Se oli KEITELEJAZZ! kurkistaa menneeseen eli Keitelejazzin vuosikymmenten mittaiseen historiaan. Mistä alkoi tähän asti Äänekosken kansainvälisin, komein ja uljain festivaali? Otamme siitä selvää! Mistä kaikki alkoi? Mitä merkityksiä Keitelejazz-festivaalilla oli eri toimijoille? Mitkä asiat ovat jääneet erityisesti mieleen? Muiden muassa näihin kysymyksiin vastaa ÄKSässä julkaistava Se oli KEITELEJAZZ! – juttusarja. Kirjoitukset pohjautuvat festivaalin toteutuksessa mukana olleiden haastatteluihin sekä eri lähteistä koottuihin dokumentteihin.
Se oli KEITELEJAZZ! – juttusarjan ensimmäinen osa: 1. Mistä kaikki alkoi? on luettavissa 17.12.2020 julkaistussa ÄKS-lehden numerossa 255. Toinen osa: 2. Jokaiselle jotain julkaistiin 16.1.2021 ÄKS-lehden numerossa 257. Siinä pureudutaan Äänekoski Jazz ry:n ensimmäiseen toimintavuoteen, joka huipentui myös ensimmäiseen Keitelejazz-festivaaliin 8.-11.8.1985. Osa 3. Komeeta ja täysin vapaata 18.3.2021 ÄKS 259, kertoo vuoden 1985 artistivieraista eurooppalaisen modernin jazzin huipulta. Osassa 4 muistelee Päivi Kaasinen viime hetken paniikkeja ja huippuhetkiä. Jutut luettavissa myös ÄKSän verkossa osoitteessa www.äks.fi
Mikäli haluat osallistua Se oli Keitelejazz-juttusarjan tekemiseen, voit lähettää valokuvia ja muuta aineistoa Kalevi Plattoselle: kalevi.plattonen@icloud.com tai Marjo Steffanssonille marjo@aksa.fi
Aineiston käsittelyssä ja julkaisussa noudatetaan ajantasaisia julkaisueettisiä ohjeistuksia.
Keitelejazz, kansainväliseksi musiikkitapahtumaksi kasvanut festivaali järjestettiin viimeisen kerran Äänekosken Rantapuistossa heinäkuussa 2019. Festivaalin elinkaari jäi loistavaksi tähdeksi suomalaiseen kulttuurihistoriaan. Ilman 1980-luvun puolivälissä Äänekoskella vaikuttaneita, intomielisiä jazz- ja blues -musiikin harrastajia tämä ei olisi todennäköisesti toteutunut. He tekivät rohkean päätöksen järjestää ensimmäinen Keitelejazz 8.-11.8.1985 – vain kahdeksan kuukautta Äänekoski Jazz ry:n perustamisen jälkeen. Festivaali järjestettiin tämän jälkeen vuosittain, yhteensä 34 vuoden ajan. Vain vuonna 2017 Keitelejazz jäi järjestämättä.
