Konginkankaan Kylätalolla pidetty Sulo Hokkasen tarinailta poiki muutamia tarinoita historiaan kirjoitettavaksi.
Sulo Hokkanen oli sodat käynyt mies, räjäytystyömaiden panostaja, metsätyömies sekä ojankaivaja parhaimmasta päästä. Ja taiteellinen persoona – hänen omin sanoin sanottuna: humoormies, Sulo Hokkanen oli koko kansan viihdyttäjä Konginkankaalla – ja valkokankaalla!
Heikki Penttisen vuonna 1982 äänittämän c-kasetin nauhalta kuuluu elokuvasta tuttu ääni. Ääni on painunut mieleen, jos on vain nähnyt elokuvan Kahdeksan surmanluotia! Hokkanen oli haastattelun aikaan 60-vuotias. Alkuun juttu oli kankeaa, eikä tarinaa tahtonut millään irrota. Liekö Penttinen oli vienyt haastattelupalkkaa, sillä loppua kohden ei tahtonut sanoista saada enää selvää?
Sulo Hokkanen syntyi Konginkankaan Peräpohjalla vuonna 1922, Kolarin talossa, sisaruksia hänellä oli kymmenen. Hokkanen lähti kymmenvuotiaana Reinikkaan rengiksi ja myöhemmin Raitaniemeen puusavottaan. Työ oli pikkupojalle raskasta, kun vedenhakureissullakin nosteltiin 50 litran tonkkia järvestä.
– Ei ollut hääviä, kun niitä ei tahtonut saada nostettua mitenkään. Ei jaksanna, kun olin pieni mies muutenkin. Joskus pääsi itku, että sai hommat tehdyksi. Mutta niin se on, että ihmisellä on kantti on väärä, jos ei töitä ei halua tehdä.
Hokkasella oli Steel-merkkinen moottorisaha. Kun se ei lähtenyt millään käyntiin hän sadatteli ja tuntien päästä nousi korkealle kivelle kuuluttamaan: Arvoisa yleisöni. Minun täytyy ilmoittaa, että Henry ei laula tänään. (Viitaten Henry Theeliin. toim. huom.)
Nuorukaisena edessä oli armeija ja alle parikymppisenä tuli lähtö sotaan.
– Sodista on paljon muistoja, on humooria niin kuin muunlaistakin. Kerran kun oltiin Neuvostoliittoa vastaan siellä, piti hakata lepopaikalla halakoja oliko se kaks vai kolome mottia päivässä? Myö löyvettiin vanhoja ropsikasoja, niin minä sanoin, että paljonkohan myö laitettas? Kymmenen mottia tehtiin ja seuraavalta ropsikasalta kuusi mottia. Mentiin kämpille ajoissa ja sanottiin, että päivä on täys ja huomisetkin puut jo tehtynä.
Hokkasen sukua: vanha Ville ja vain kuusi poikaa kuvassa. Lapsia oli yhteensä 11. Sulo eturvissä oikealla.
Musiikki oli tärkeää: Elämä juoksuhaudoissa, oli yksi Hokkasen suusta kuulluimpia ja ehkä se kuuluisin elokuvaankin päätynyt. Lauluja oli monenlaisia: löytyi lakkarista Laulu työväentalosta, Taistojen tiellä ja Kylymässä maailmassa.
Poikamieheltä ei muistunut mieleen rakkauslaulua, sillä hänen mukaansa rakkaus on vaikea tauti. Mutta runonpätkä aiheesta löytyi kyllä:
Silmistä rakkaus alalkaa,
ei se mee kätteen eikä jalakaan.
Menee mitä pahimpaan paikkaan,
syvämeen.
Sieltä kun se sijansa ottaa,
niin immeinen joutuu kauheeseen sottaan.
Siellä kun se aikansa velloo,
ei tunne pöyvältä seinäkelloo.
Sota-ajan jälkeen Hokkanen ryhtyi maatilan töihin. Maata oli viisi hehtaaria, mökissä kaksi huonetta ja peltoa viljeltävänä.
– Se oli kovaa hommaa, yötä päivää piti tehdä.
Mikko Niskasen Pienviljelijöitä dokumenttiin haastateltu Hokkanen analysoi sanaa pienviljelijä tähän tapaan: minusta tuntus, että se on semmonen, jolla on vähän maata. Jos on pari hehtaaria viljelyksiä, silloin se on pienviljelijä. Hankkeeseen on lähettävä muuallekin jotta pärjää, vaikka pienesti koittais elellä. Panostajan paperit autto siihen, että pääsi hankkeisiin.
Penttinen kysyi Hokkaselta mielipidettä ajankohtaiseen aiheseen: 1980-luvun alussa oli Suomessa työttömyysaste korkealla ja työtä tekevillä ainainen kiire – olisiko tähän lääkettä antaa?
– Metänraivuuta on aina eli miehiä sinne mehtähommiin vaan. Kyllä mehtäalalla olisi paljon hommia, mutta nämä koneet vie työt pois. Ja lentokoneesta puotetaan myrkkyjä pitkin mehtiä. Ja työttömiä on hirveesti. Kyllä se sillälailla pitäisi olla, että ihminen tulisi paikan päälle eikä ilmasta käsin touhuttaisi. Metänraivuuta on aina ja Valmetin tehtaiden pitäisi myydä koneitaan kohtuuhintaan, niin ne alkaisi mennä kaupaksi. Joka alalla kotimainen on paras.
Kun kysytään onko ihminen joutunut liiaksi yhteiskunnan rattaisiin, ei vastausta tarvinnut liiemmin miettiä.
–Yhteiskunnan pitäisi olla ihmistä varten eikä toisin päin, oli rattaita eli ei. Ennen oli raskasta, mutta nyt näyttää että hinnat vaan nousee. Kun eläkkeen saa käteen niin siinä on olemista että pärjäilee, kun lääkepurkkeja pitää hakea aina vaan. Nykyiset eläkkeet ei ole riittäviä, kun pitää olla toistakymmentä purkkia lääkkeitä. On siinä sitten tietämistä, kun on vuokrat ja kaikki maksettavana.
Hokkanen ei ole odottanut yhteiskunnalta kummosia. Mutta antoi kuitenkin vinkin päättäjille:
– Kyllä sitä pitäisi eläkehommia puotella isommasta päästä alemmille päihin.
Vähällä tultiin toimeen kun repussa oli neljänneskilo margariinia kuukaudeksi.
– Kyllä se tuntui niukalta mehtätöissä ollessa. Leipäpuoli oli kurjaa, jos ei saanut korttia jauhon ostoon. Eikä ollut puhettakaan, että sai lihaa. Nyt on kaupoissa ihan mitä haluaa ostaa, eikä ihmiset ole tyytyväisiä sittenkään. Haistellaan ja maistellaan, onko ruoka vanhaa ja leipä tänään tullutta. Se on väärin, ennen kelepas kaikki kun oli nälässä. Sitä söi mitä eteen sattui.
Kansanhuoltoaikaan piti anoa kenkiä jalakaansa että tarkeni talavella. Pistin humoorimiehenä anomuksen, että ”nuori, reipas ja raitis mies anoo 46 numeron kumiteriä nimimerkillä tanssi ei ole pääasia. Kengät tuli, vaan eipä ne häävit ollut 42 numeron jalakaan.
(juttu jatkuu kuvan alla)
Sulo Hokkanen oli perheensä esikoinen. Takarivissä vanhemmat Juho ja Hilma ja edessä isovanhemmat Ville ja Josefiina Hokkanen. Kuva on otettu synnyinkodin pihassa, Peräpohjassa, vuonna 1926.
Mikko Niskanen käytti Hokkasta elokuvissaan. Hän kertoi, kuinka Hokkasen suuhun oli mahdotonta laittaa vuorosanoja, sillä hänellä oli niitä tarpeeksi itsellään. Mikko sanoikin, että ”Sulo kirjoitti itse vuorosanansa. Siinä olisi jäänyt ammattikirjailija toiseksi.”
Mistä taiteelliset lahjat on peritty?
– Synnyinlahjana ne on saatu.
Surmanluodeissa Hokkanen pääsi näyttämään osaamistaan. Hän oli elokuvan aikaan töissä Konginkankaan viemärityömailla, josta näkyy elokuvassa yksi kohtaus.
– Kun ei kuulu liittoon, niin meinas ottaa koville, kun ei mistään mitään saa.
Miten Mikko löysi tämän valkokankaan legendan elokuviinsa. Hokkanen kertoi, kuinka
– On tullut lauleltua pitkin pitäjiä ja oltua näytöskappaleissa ja siitä se vaan lähti, kun Niskasen Mikko tahto siihen, minä sanoin, että lähetään vaan kun kerran ennätetään, Hokkanen tuumasi.
Hokkanen kuului Niskasen sanoin Käpykolon sisärenkaaseen. Hän oli kaveri, jonka kanssa elokuvaohjaaja näytteli ja lauleli.
Haastattelun aikaan oli Käpykolo kokenut suuren historiallisen muutoksen ja siirtynyt Mikko Niskasen käsistä toisaalle. Hokkanen oli rakentamisessa mukana tätä elokuvaohjaajan unelmaa.
– Olin mukana kaikissa vaiheissa, räjäyttämässä kiviä ja vanhanajan pisteaidankin teossa tuli oltua. Ei tällaista taloa olisi tullut, ellei Mikko olisi ollut niin yrittävä mies. Hän sai tontin niin komialta paikalta, että. Tämä oli historiallinen tapahtuma, ja rakennus on rannalla niin hieno, ettei sellaista löydy kuin kaukaa.
Kun Hokkaselta kysytään, miksi Konginkankaalta löytyy niin monta taiteellisesti lahjakasta persoonaa, ei vastausta ollutkaan valmiina.
– Tämä on kyllä arvoitus. Vaikka kouluja eikä muita ole tullut käytyä, enkä minä mikään taitelija olekaan. Mikko on hyvä taiteilija, ja kai se jotain koulujakin on siihen käynyt. Kyllä se minuakin Helsinkiin halusi, mutta kun olin yli 50 vuoden vanha niin osaan olla muutenkin, vaikka en Helsinkiin lähekkään. Oon mieluummin täällä Konginkankaalla hetekalla pitkänään.
Paras taiteilijataso löytyy ruohonjuuritasolta, eli maaseudulta, sanoi Mikko.
– Elämä on taidetta edelleen. En minä enää mitään kummosta harrasta, vaan pojille tulee lauleltua tuolla kylällä. Kun elokuvaa tehtiin niin sitä piti vaan näytellä ja olla Tauno Paloa tuuraamassa. Aina vaan poliisit minua elokuvan jälkeen rettuuttivat, että varmaan keititte, ja minä sanoin, että en oo keittännä, vaan valamista ainetta oon ryypännyt kyllä.
Vuonna 1982 olivat loppuelämän suunnitelmat varsin selvät.
– Ei kun arkkuun vaan ja sinne maate, Hokkanen sanoi ja nauroi päälle karheasti rykien.
Viimeiset päivänsä Hokkanen vietti täysihoidossa, Konginkankaan vanhainkodissa. Sulo Hokkanen kuoli keuhkosyöpään 73-vuoden iässä. Hän makaa arkussaan Konginkankaan hautausmaalla – terveiset Sulolle sinne toiseen ulottuvuuteen!
