Sumiaisten kirkossa ja seurakuntasalissa juhlistettiin 150-vuotiasta kylää suurella joukolla sunnuntaina 25. maaliskuuta.
Juhlajumalanpalvelukseen väkeä oli pyydetty pukeutumaan Sumiaisten syntyaikojen asuihin ja monet saapuivatkin paikalle 1800-lukulaisiksi sumialaisiksi pukeutuneina. Myös itse jumalanpalvelus toteutettiin vanhan kaavan mukaan.
Kirkossa Esko Santala luki Sumiaisten kunnan syntysanat, Niilo Hintikka piti kauniin saarnan ja itse messun toimitti Lauri Pietikäinen.
Juhlajumalanpalveluksen saarnan piti Niilo Hintikka.
Lauri Pietikäinen toimitti juhlamessun.
Pappi Lauri Pietikäinen tarjosi ehtoollisen vanhan kaavan mukaan Niilo Hintikalle.
Kirkkojuhlallisuuksien jälkeen juhlaväki siirtyi seurakuntatalolle. Täydelle seurakuntasalille juhlapuheen luki entinen sumialainen, emeritus professori Pirjo Korkiakangas:
Hyvä juhlaväki!
Kirkossa jo kuulimme Esko Santalan esittämänä Sumiaisten kunnan syntysanat. Siirtyminen seurakunnan yhteydestä kunnallishallintoon tapahtui Sumiaisissa, kuten monissa muissakin maalaiskunnissa, keskellä vaikeita 1800-luvun puolivälin suuria nälkävuosia. Muutoksen täytäntöönpanoa oli Sumiaisissa lykätty usealla vuodella, kun kuntalaiset sanojensa mukaan eivät vielä ”tiedä osaa ja tahdo kunnallishallintoa asettaa”.
Suuret nälkävuodet, erityisesti vuodet 1866–1868 eivät koetelleet ainoastaan Suomea, vaan aiheuttivat väestökatastrofeja myös muualla Länsi-Euroopassa. Miten pieni Sumiainen sitten tähän yhteyteen asettuu. Kunnan alkuaskeleet olivat vaikeat. Jo vuonna 1867 Sumiaisten asukkaita oli kuollut kaksinkertaisesti aikaisempiin vuosiin verrattuna. Kuitenkin vielä pahempaa oli tulossa seuraavana vuonna. Tuolloin vuonna 1868 kuntaa perustettaessa Sumiaisissa oli reilusti yli 1 400 asukasta, mutta vuoden lopussa 120 vähemmän, suurin piirtein saman verran kuin vuonna 2007, kun Sumiaisista tuli osa Uutta Äänekoskea.
Vuoden 1868 aikana Sumiaisissa oli ensiksikin syntynyt ennätysmääräisen vähän lapsia, kaikkiaan 38, mikä nykyoloissa toki vaikuttaa todella suurelta määrältä. Huolestuttavinta kuitenkin oli se, että saman vuoden aikana menehtyi 161 kunnan asukasta. Menehtyneistä kaksi kolmasosaa kuoli huhti-, touko- ja kesäkuussa, eli heti itsenäistymistä seuraavien kuukausien aikana. Nuoren kunnan rakentaminen alkoi oikeastaan kaikkein pahimmassa suurten nälkävuosien vaiheessa.
1860-luvun kato- ja sairausepidemiat verottivat Sumiaisten väestöä jopa keskimääräisesti enemmän kuin keskimäärin muualla Keski-Suomessa. Tautiepidemiat eivät kosketelleet vain asukkaista heikoimpia, kuten pieniä lapsia ja vanhuksia, vaan paljon menehtyi myös parhaassa työiässään olevia aikuisia.
Vuonna 1960 silloinen Sumiaisten vanhin asukas 93-vuotias Maria Pietiläinen, muisteli sumialaista elämää nälkävuosien jäljiltä. Hän oli itse syntynyt pahana katovuonna 1867 Vihijärven Lehtiahossa ja vietti vanhuuspäiviään tyttärenpoikansa luona kirkonkylän lähettyvillä Kannaksen talossa. Maria Pietiläinen kertoi muistojaan lapsuusajaltaan sellaisina kuin hän oli niitä muilta kuullut: ”Kerjäläisiä vaelsi lapsuudessani talosta taloon, ja meillä niitä kävi tämän tästä, isä kun oli luonteeltaan sellainen, että ei kulkevilta ruokaa eikä yösijaa kieltänyt. Suurena joukkona nuo avunpyytäjät tavallisesti tulivat, ja niitä varten oli erikoiset ”kylävaatteet”, jotka aina levitettiin lattialle kerjäläisten alle.” Ilmeisesti kulkutautien tuhovoima tiedettiin ja näin yritettiin estää tautien leviämistä omaan perheeseen. Maria Pietiläinen muisteli myös, kuinka eräs avunpyytäjä, jolle annettiin ruokaa ja valmisteltiin yösijaa, yhtäkkiä katosi pihalle. Kun kertojan isä meni vierasta etsimään, tämä löytyi tuvan nurkalta kuolleena.
Vaikka vuosista 1866–1868 puhutaan suurina nälkävuosina, kuolemansyy oli kuitenkin yleisemmin menehtyminen lavantautiin tai punatautiin, joiden leviämistä edesauttoi nälän heikentämien ihmisten lähteminen liikkeelle, kerjuulle, ruokaa saadakseen. Tätä taustaa vasten Sumiaisten vasta itsenäistyneen kunnan tilanne ei ollut kovinkaan helppo kunnan asioiden hoitajille. Kunta kuitenkin vähitellen pääsi jonkinmoisen kehityksen uralle, vaikka eväät asioiden kuntoon saamiseksi olivat varsin vaatimattomat.
Sadan viidenkymmenen vuoden aikana on Sumiaisissa eletty monia muitakin puutteen ja pulan vuosia, sota-aikoja ja niiden aiheuttamia surullisia ja vaikeita kohtaloita. Viime sotien menetysten jälkeen elämä kuitenkin alkoi elpyä. Osa tätä elpymistä oli se, että sota-ajan menetyksiä tavallaan korvaamaan syntyivät niin sanotut suuret ikäluokat, joihin itsekin kuulun.
Suomessa suurten ikäluokkien enemmistö on maalaistaustaisia. Meitä onkin kutsuttu ”nivelsukupolveksi”, viimeiseksi sukupolveksi, jolla on kokemusta sekä modernisoituneen ja teknologisoituneen nyky-yhteiskunnan että perinteisen maalaisyhteisön elämänmenosta. Hyvin monille meille suurten ikäluokkien lapsille ensimmäinen kosketus suurempaan maailmaan oli lähtö opintielle esimerkiksi naapurikuntaan, kuten itsellenikin Suolahteen yhteiskouluun. Osalle matka jatkui yhä kauemmas pois tutusta kotiseudusta. Aikuistuttuaan maaseudun suuret ikäluokat hakeutuivat myös töihin kaupunkeihin tai peräti Ruotsiin 1960–1970-lukujen suuren muuton matkassa.
YK:n tuoreen raportin mukaan Suomi on maailman onnellisin maa. Onnellisuuden perustana on nimenomaan ihmisten oma arviointi omasta hyvinvoinnistaan. Toisaalta aika tuttu on käsitys siitä, että suomalaiset ovat olleet onnellisimmillaan 1950-luvulla, jolloin maaseutu oli voimissaan. Tämä ajatus on usein yhdistetty 1950-luvun ja maaseudun nostalgisointiin. Oli sitten kyse todellisuudesta tai nostalgisoinnista, ovat viime sotien jälkeiset vuodet oma erikoisajanjaksonsa suomalaisten ja sumialaistenkin elämässä. Jos esimerkiksi itse muistelen, millaista lapsuuteni Sumiaisissa oli 1950-luvun puolen välin maissa, piirtyy sumialainen elämänmeno vireänä ja jotenkin elämästä innostuneena aikana. Sodat oli sodittu ja sotakorvauksetkin maksettu, elämää leimasi eteenpäin menemisen halu ja tulevaisuuden rakentaminen.
1950-luvun Sumiaisissa näkyi ulkoisestikin satsaaminen niin silloiseen nykyisyyteen kuin tulevaisuuteenkin. Rakennettiin uusi kunnantalo kirjastotiloineen, urheilukenttä valmistui, ja tietysti pitää mainita jo1947 ruotsalaisen kummikunnan avustuksella rakennettu Vaasan läänin ensimmäinen terveystalo. Molemmat silloiset pankitkin, Osuuskassa ja Säästöpankki, saivat uudet toimitilat.
Sumiaisissa oli 1950-luvulla asukkaita noin tuhatkunta enemmän kuin nykyisin, mikä luonnollisesti vilkastutti elämää. Korkeimmillaan väkiluku oli vuonna 1956, jolloin kuntalaisia oli lähes 2600 henkeä. Perheissä oli paljon lapsia, kouluja oli kirkonkylän ohella viidellä kyläkunnalla. Käydessäni kirkonkylän kansakoulua meitä oppilaita oli yksistään tässä koulussa satakunta. Kauppojakin lähes jokaisella kyläkunnalla, joissakin kaksikin ja kirkonkylässä muistaakseni kolme sekatavarakauppaa ja niiden lisäksi useita erikoisliikkeitä.
Aikuisilla oli luonnollisesti paljon työtä, ja lasten työnteko aikuisten rinnalla ja heistä mallia ottaen oli luonteva osa yhteistä arkea. Mutta lapsilla oli myös oma vapautensa ja omat leikkinsä, luotettiin siihen, että isommat paimentavat pienempiään. Etenkin pojat saivat rauhassa kuljeskella pitkin metsiä ja järven rantoja. Heillä olivat ympäristöt paremmin hallussa kuin meillä tytöillä, joiden oli opeteltava naisten elämää äitien pikkuapulaisina.
Oli sitä omaa aikaa meilläkin eikä leikkitovereista ollut puutetta. Lasten pihaleikit elivät ja siirtyivät vanhemmilta lapsilta nuoremmille. Pelattiin yhteisiä ulkopelejä kuten piiripolttosta yläkoulun seinustalla, siitä kun lumi suli aina varhemmin kuin muualta. Kesäisiä pelejä olivat myös pesäpallo koulujen välisellä kentällä ja myöhemmin lentopallo alakoulun vieressä, nykyisen leikkipaikan kohdalla. Uiminen oli kesällä jokapäiväinen harrastus, kilpailtiin siitä, kuka useamman kerran ehti päivän mittaan järvessä polskutella. Me Hytösen lapset nukuimme kesäisin aitassa. Tuskinpa vanhemmat tiesivät mitään siitä, kun iltayöstä usein hiippailimme koulunrantaan uimaan kuunsiltaa pitkin. Talvi toi omat leikkinsä. Koulunrantaan aurattiin yhdessä luistinrata ja isommat pojat rakensivat jäälle jääkelkan. Hiihdettiin metsäladuilla puusuksilla, jotka ehkä kerran talvessa tervattiin, ja kärjestään katkennut suksi paikattiin pellinpalalla. Ja lähes kaikki harrastivat urheilua, kirkonkylän urheilukenttä oli kovassa käytössä.
Näin jälkikäteen muistuu erityisesti mieleen se, että vuosiakin vanhemmat hyväksyivät meidät selvästi nuoremmat lapset joukkoonsa.
Nykyään puhumme suminismista, pienuuden voimasta. Tuskin lapsena tätä hienoa ajatusta osasimme sanoiksi pukea, kuitenkin kotiseutu oli meille tärkein paikka maailmassa. Suolahdessa oppikoulua käydessämme kiivaasti puolustimme Sumiaista suolahtelaisia vastaan, jotka sentään olivat kauppalalaisia ja mielestään meitä maalaisia jotenkin ylempiarvoisia. Näitä kiistoja käytiin toki vain sanan säilään turvautuen.
Lainaan puheeni lopuksi sumialaissyntyisen opettajan ja kirjailijan Raimo Hämäläisen ajatuksia. Tämän paremmin ei Sumiaista ja sen perintöä omaankaan elämääni voi kuvata.
”- – minulle se [Sumiainen] on kuin hyvä runo, ladattu täyteen merkitystä, paikkoja, tapahtumia, ihmisiä, kieltä, tarinoita, omaa ja sukuni historiaa. Ilman Sumiaista en olisi minä. Olisin joku muu. Sana Sumiainen kantaa keskeistä osaa identiteetistäni.”
Sumiaisten seurakuntasali oli täynnä juhlakansaa, joka oli myös pukeutunut teeman mukaisesti.
Juhlapuheen piti professori emerita Pirjo Korkiakangas.
Kuvat: Helena Ojanen
