Pikkupoikana Ari Liimatainen vuoleskeli leppäpuusta ukonpäitä ja sittemmin niitä on syntynyt muistakin materiaaleista. Superlooninen alter ego ja ajankohtainen maalaus Koronan varjossa. Taiteilijan toive kuuluu: Oivallus hoi, äly älä jätä!
– Jotkut taiteilijat kuulema ilmaisevat töissään itseään. Minä en. En minä niin hirveä ole, kuin monet maalauksistani, toteaa äänekoskelainen kuvataiteilija Ari Liimatainen.
Alkuvuonna kaupungin taidemuseolla esillä ollut näyttely keräsi ennätysyleisön. Esillä oli alkuvuodesta seitenkymppisiään viettäneen taiteilijan kymmeniä töitä vuosikymmenten varrelta.
Ihmiset pysähtyivät sekä ihastelemaan että vihastelemaan. Tarjolla oli niin rujoa, rajua kuin viehättävääkin nähtävää, jopa esteettistä elämystä sitä halajavalle.
– Minulle on merkitystä, jos katsojat edes hetkeksi pysähtyvät työn edessä, oli tunteet sitten myönteiset tai kielteiset. Kunhan jotakin mielessä liikahtaa, vaikka edes ahistaisi. Pahinta on, jos mennään olmina ohitse. Mutta ei se ole mikään ihme, sillä maailma on pullollaan kuvia ja niiden vilinää. Sulppua työnnetään joka tuutista ja valmiit elämykset turruttavat oman kyvyn ja ilon ajatteluun, Liimatainen pohtii ja toteaa:
– Aivot on narikassa.
Liimatainen painottaa, ettei tuputa valmiita ajatusmalleja, tarkoituksia tai arvoja.
– Onhan niissä töissäni varmaan yhtymäkohtia maailmanmenoon, elämän viisauksiin ja tyhmyyksiin. Miten kukin ne ottaa. Sen verran olen Savossa asunut, että jätän vastuun katsojalle, Liimatainen naurahtaa.
Otsakurttujen kanssa ei hänen töitään kannata lähestyä. Taiteilija toteaa, että kyky tyhjän nauramiseen on melkoinen elämäneliksiiri, ilmainen aivokuolemaa ehkäisevä troppi, joka poikii ideoita ja huvitusta. Sanaleikit, mielleyhtymät, sattumukset, tarinat, törinät hölmöilyt ja älyvapaa viisastelut ruokkivat mielikuvitusta.
– Semmoisessa seurassa viihtyy ja virkistyy, jossa juttu luistaa ja naamanilmeetkin kimpoilevat.
Liimatainen myöntää, että arvot, opit, uskonnot, tiede, matematiikka ja kulttuurien kirjo ja etenkin niiden absurdit ristiriidat ruokkivat ihmetystä. Varmaankin kysymykset heijastuvat jotenkin myös tuotantoon.
– Se on sitä hurlumheitä!
Toki Liimataisen maalauksista löytyy ajankohtaisia viitteitä ja vinkkejä, jos niitä kukin mitenkä näkee.
– Tuli tehtyä tuommoinen kuva kruunupää kuninkaasta, jolla on pikkuballerina perstaskussa. Siitä tuli ajankohtainen, kun yksi tuttu antoi sille nimeksi Koronan varjossa. Voi sille muunkin nimen antaa, ihan ostajan tarpeen mukaan.
– Vasiten en julista enkä tyrkytä. Katsottavaksi työt on tehty.
Liimataisen töitä on esillä Äänekosken kaupunkikuvassa. Kotakennääntien liikenneympyrässä kalastelee teräsnainen atraimella ja liikuntatalo-uimahallin kupeessa kohoaa korkeuksiin keihäskimara Urheilu yhdistää -teemalla. Äänekosken Energian toimipisteen katolla kurkottelee pilviin betoninen naishahmo.
– Akkasenjohdatin on ollut siellä lainassa jo yli seitsemän vuotta, Liimatainen pohdiskelee.
Tänä vuonna loppunsa kohdanneen Keitelejazzin taiteilijana ja ilmeen luojana hän toimi runsaat 20 vuotta. Myös voimistelu- ja urheiluseura Huiman ampiaistunnus on Liimataisen käsialaa. Takana on suuri joukko näyttelyjä Suomessa ja myös eri puolilla maailmaa. Hän tuumailee, että kotikylällä on hyvä tuusata ja virikkeitäkin pikkukaupungissa piisaa.
– Kun tarkemmin miettii, niin Äänekoskihan on kokoisekseen ihan hyvä kultuurikaupunki, tai ainakin edellytyksiä siihen löytyy. On opetusta kuvataiteeseen, tanssiin, musiikkiin ja mainetta niittänyt tasokas harrastajateatteri. Mahdollisuudet on monenmoisiin harrastuksiin etenkin kun otetaan mukaan liikunta ja ympäröivä luonto.
Oma taiteilijaura lähti poikasena liikkeelle Hirvenmäellä hullunkuristen ukonpäiden piirtelyllä ja vuoleskelulla. Ansioon nuori mies päätyi sahan rantaan keksin varteen.
– Nimike oli tukinsyöttäjä. Kun kaverit kysyivät, että mitä sinä niille syötät, niin vastasin, että keksiä.
Syysrännässä huhkiessa tuli mieleen siistit sisätyöt ja eteen opinnot terveystarkastajaksi.
– Alan hommia ei tullut kuitenkaan tehtyä päivääkään. Minun luonteellani ei houkutellut kovan sanan sanominen firmojen epäkohdista naama punaisena rähiseville johtajille.
Tutkinnolla saattoi hakea yliopistoon ja pääsykoe Kuopiossa ympäristötieteisiin meni läpi. Opiskelu johti tutkijakoulutukseen ja työpaikkaan ja lisensiaatin tutkintoon. Kun vaimokin oli koskelaisia, paluu kotiseudulle kävi luontevasti vuonna 1990. Keski-Suomen opistolla vierähti matemaattisten aineiden opettajana kymmenen vuotta, jonka jälkeen Liimatainen jäi vapaaksi taiteilijaksi.
– Juuri ennen eläkeikää olin vielä pari vuotta matikanopettaja Ivalossa. Mukava kokemus oli sekin, Liimatainen kertoo työurastaan.
