On Hollywood-viihdettä ja sitten on dokumenttileffoja isoista, aika tarkalleen elämän kokoisista aiheista – pienten ihmisten kautta. Nyt tarjolla tätä jälkimmäistä ”herkkua”.
Näin unta elämästä
HANNU LÖNNROTH: XXX
Jukka Kärkkäisen ja Sini Liimataisen ohjaama dokumenttielokuva kertoo siitä, mitä itsemurhaan liittyy ja miten se vaikuttaa elämään – ja miten kaikesta voi ehkä selvitä. Aihe on arka ja dokumentin tarkoitus on varmasti herättää keskustelua paljon vaietusta tabusta. Tekeehän joka päivä keskimäärin kaksi suomalaista itsemurhan. Dokumentissa kuusi ihmistä kertoo vuorotellen omaa tarinaansa. Osa heistä on itsemurhan tehneitten omaisia, osa taas itse itsemurhaa yrittäneitä.
Elokuvan tekninen toteutus on huomionarvoinen ja kohteitaan kunnioittava. Tekijät asettavat henkilöt puhumaan jalustallaan paikallaan pysyttelevälle kameralle. Kertomusten välissä mustavalkoiset animaatiojaksot pyrkivät myös kertomaan syrjäytymisen ja maailman pimenemisen taakasta yhden itsemurhan tehneen näkökulmasta.
Näin unta elämästä -elokuvan viesti on – tärkeintä on puhua ja tulla kuulluksi.
JAANA TANI: XXXX
Sytytän kynttilän pikkuveljen valokuvan eteen, kuten olen tehnyt jo kuusi vuotta. Aurinkoinen elokuun aamu, silmänräpäys ja kaikki on toisin – veli ei enää halunnut elää. Viha ja tuska laantuvat, surusta tulee lempeämpi. Koskaan se ei unohdu.
Jukka Kärkkäinen ja Sini Liimatainen ovat ohjanneet pysähdyttävän dokumenttielokuvan ”Näin unta elämästä”. Se kertoo tuhansien suomalaisten tarinaa. Se valottaa itsemurhien taustoja ja läheisten tuntemuksia. Suomessa tehdään itsemurha joka päivä. Tuhannet ja taas tuhannet läheiset jäävät suremaan ja miettimään, mitä olisi pitänyt tehdä toisin.
Itsemurha on vaiettu asia. Se jättää jälkeensä syyllistämistä ja syyllisyyttä. Jokainen meistä tekee kuitenkin omat ratkaisunsa. Niihin ei äiti eikä isä, sisko tai veli, ystävä tai puoliso voi vaikuttaa. Omat polkunsa on kuljettava loppuun asti.
Dokumentissa käydään läpi Aleksin tarinaa äidin kertomana. Pertun tarinaa kertoo sisko, Panun ratkaisusta isä. Kaksi itsemurhayrityksestä selvinnyttä käy läpi syitä. Ihmiset istuvat kertomassa tarinaansa kameralle. Välillä itketään, välillä on aivan hiljaista. Tarinoiden lomassa kulkee mustavalkoanimaatio kuvaamassa samanlaista kohtaloa. Eleetöntä ja koskettavaa. Aina ei ole edessanoja, joilla kertoa syvästä murheesta.
Ahdistus ja masennus saa mielessä ylivallan. Ulospääsyä pimeydestä ei nähdä. Surullisimmat tarinat ovat niitä, joissa apua jo pyydetään, mutta sitä ei saada. Aleksin ahdistukseen haettiin apua, mutta sen saamiseksi piti odottaa, että jotain tapahtuisi. Tapahtuikin, mutta sen jälkeen ei ollut enää mitään tehtävissä. Perttu oli akuutissa kriisissä, mutta kun oli toisen kunnan kirjoilla, ei apua voinut antaa.
Olisinko minä voinut auttaa? Olisiko minun pitänyt huomata merkit jo aiemmin? Epäonnistuinko äitinä, siskona, ystävänä? Miksi? Dokumentti nostaa eteemme kysymykset, joihin ei ole vastausta. Itsenäisen ihmisen itsenäinen teko, joka jättää jälkeensä valtavan surun. Loppujen lopuksi ihminen on aina yksin.
Se mustarastas tepastelee taas pensaikossa. Se sama, joka jo kuusi vuotta on talvetkin viettänyt pihassamme. Pikkuveli vartioi.
MATTI PASANEN: XXXX
Elokuva vetää kyllä vakavaksi karskimmankin katsojan. Erittäin koskettava kuvaus ihmiselämän vakavammista asioista. Läheisen omaisen menettäminen on todella kova paikka, kun se osuu omalle kohdalle.
Apua olisi saatavissa, mutta avun hakeminen on liian monessa tapauksessa vaikeaa.
Suosittelen katsottavaksi, elokuva panee kyllä ajattelemaan elämän eri tilanteita.
KINOMIKKO / MARKO NYKÄNEN: XXXX
On elokuvia, joita ei ehkä pitäisi arvostella lainkaan. On asioita, joista pitäisi puhua enemmän. Tabu tulisi rikkoa näiden asioiden yltä. Suomi on itsemurhatilastojen kärkimaita ja onhan se hemmetin valitettavaa. Puhukaa.
