Klassikkoteatterin Lasse Forsgrèn kertoo, miksi lavastustalkoolaiset ovat ottaneet teatterin hallintaansa. Mitä oikein tapahtui tuona traagisena tapaninpäivänä 2011, jolloin lähes koko taiteellinen henkilökunta katosi maailmankartalta?
Taiteilijapseudonyymit on tosiaan olleet käytössä vuodesta 1998 (esim. mulla ohjaaja Johannes Hyytiäinen, dramaturgi Heikki Lång, näyttelijä Sella Koskenhaara, graafikko Fidel Salvatore yms.). Minun ehdotuksesta näistä luovuttiin 2012 eli viime vuonna. Ei kuitenkaan tietenkään voitu vain yksinkertaisesti lopettaa nimien käyttöä vaan meillä kehkeytyi tämmöinen Facebook-tarina, jossa huhuttiin, että koko pseudonyymitaiteilijoiden porukka olisi hukkunut tapaninpäivänä 2011 oikeasti riehuneessa myrskyssä kirkkovenesoutumatkalla Kökarista Boksäriin ja takaisin. Samalla reissulla hukutin myös mun runoilijapseudonyymi Jorma Ala-Melasen.
Klassikkoteatterin omilla kotisivuilla todetaan vain, että taiteellinen henkilökunta on poissa ja että entiset lavastustalkoolaiset ovat muodostaneet uuden taiteellisen työryhmän ja jatkavat toimintaa klassikkoteatterilaisessa hengessä mutta myös sitä uudistamaan pyrkien.
Tämän viime vuoden muutoksen taustalla on ollut ihan oma tarve uudistua ja löytää uutta kulmaa Klassikkoteatterin juttuihin. Mua alkoi nuo taiteilijanimet, vaikka ne kuinka leikkiä olikin, jo vähän painaa. Leikin sävy alkoi muuttua vähän raskaaksi ja pakonomaiseksi. Tuntui, että omaa taiteellista energiaa sitoutui joihinkin käsittämättömiin fiktiivisiin hahmoihin. Kun jätettiin nuo pseudonyymit pois, ainakin mulla itellä tuntui, että vapautui energiaa ja ehkä vähän keinojakin tähän ”Lassena” taiteentekemiseen.
Viime vuoden Menneet -esitys Mikan kanssa kertoi (meille, tuskin kenellekään muulle) kaiken muun mahdollisen ohella tuosta kuvitteellisesta veneretkestä ja hahmojen hukkumisesta ja poistumisesta. Jonkun sortin henkilökohtainen taaksejättö- ja uudistumisrituaali siis oli kyseessä myös.
Nyt tehdään siis Klassikkoteatteria klassikkoteatterilaisessa hengessä ilman pseudonyymejä, omilla nimillä. Vapaasti ja villeinä! Viime vuonna Tiina tosin halusi esityksen lopussa nostaa takaisin isolle kivelle oman näyttelijäpseudonyyminsa Erika Kuparin, joten ilmeisesti Erika ainoana pseudonyymina pelastui Tapaninpäivän myrskystä…
Tämä Klassikkoteatterin pseudonyymipuoli on tämmönen oma leikkikuplansa, rinnakkaisuniversuminsa, joka vaan leijuu mukana. Mä oon pähkäilly jonkun verran tuota pseudonyymiasiaa: miten me ollaan Mikan ja Tiinan kanssa sitä leikillisesti rakennettu ja luotu suhteessa johonkin kuvitteelliseen ”julkiseen” tilaan, lehdistöön, Klassikkoteatterin ”yleisöön” ja ”faneihin”. Se on kiinnostava ja täytynee jossain vaiheessa yrittää pohtia sitä lisää ja kirjoittaa jotain ihan kunnolla ylös.
Lasse Forsgrén
