Suomessa vietetään tänään sunnuntaina isäinpäivää. Ukrainassa kesäkuun kolmas sunnuntai on virallisesti isäinpäivä, mutta Äänekoskelle Ukrainan sotaa pakoon tulleen Alla Voronkovan mukaan hänen kotiseudullaan vain harvat tietävät siitä.
Ukrainalainen Alla Voronkova asui perheineen ennen Venäjän hyökkäystä synnyinsijoillaan, Liptsyn kylässä, joka sijaitsee 25 kilometrin päässä Harkovasta, Allan työpaikka oli Liptsyn alueella sijaitseva psykiatrinen hoitolaitos, jossa hän työskenteli sairaanhoitajana. Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 Alla ja hänen perheensä joutuivat jättämään kotinsa – jo noin 14 miljoonan muun ukrainalaisen tavoin. Suomesta on hakenut 26.10.2022 mennessä tilapäistä suojelua yhteensä 42 500 Ukrainan kansalaista (migri.fi). Alla Voronkovan ja hänen perheensä evakkokoti löytyi Äänekoskelta. Alla muistelee omaa isäänsä ja lähettää terveisiä ukrainalaisille isille, jotka ovat jääneet puolustamaan kotimaata.
Vuoteen 2014 asti ukrainalaisia miehiä onniteltiin 23. helmikuuta, vanhan, neuvostoajasta jääneen tradition mukaisesti. Donbassin tapahtumien alkaessa käytäntö päätettiin lakkauttaa Ukrainassa. Se korvattiin kasakoiden ja isänmaan puolustajien juhlalla 14.10. Tätä päivää vietetään nykyään myös miesten omana juhlapäivänä. 14.10. on yksi kansamme tärkeimmistä ortodoksisista juhlapäivistä – Jumalansynnyttäjän suojeluksen juhla. Kasakoiden ja isänmaan puolustajien juhlapäivän sijoittuminen samalle päivälle ei ole sattumaa, koska Jumalanäiti on aina ollut kasakoiden suojelija.
”Kumpaakaan isoisistäni en kerennyt tavata. Toinen heistä katosi vuonna 1941 ja toinen kuoli vuonna 1958, ennen syntymääni. Olen kuullut heistä perhepiirissäni tarinoita. Mieleeni on piirtynyt kuva molemmista valoisina, poikkeuksellisina persoonallisuuksina. Heillä oli paljon viisautta ja luonteenlujuutta.
Isäni, Vasliy Shchirov, opiskeli oman isänsä jalanjäljissä metsänhoitajaksi. Siinä ammatissa hän työskenteli kuitenkin vain vähän aikaa. Metsä oli silti hänelle aina tärkeä.
Isänipoikkeuksellinen ihminen, aikaansaava työmies ja käsityöläinen. Nuoruudessaan hän työskenteli suutarina, sitten sähköasentajana, mutta suurimman osan elämästään hän toimi puuseppänä. Hän oli erinomainen uunintekijä, katontekijä, putkimies ja myös muurari. Hän suunnitteli puusepän verstaansa ja sorvit itse. Isä suunnitteli monia laitteita ja työtapoja helpottamaan tätä työtä.
Varhaisesta lapsuudesta lähtien viihdyin isäni puusepänverstaassa. Viihdyin siellä paremmin kuin keittiössä, äitini seurassa. Leikin nauloilla ja vasaralla sekä pienillä kuution ja kolmion muotoon sahatuilla laudanpaloilla. Iltaisin isäni luki satuja koko perheelle.
Kun olin koulussa, hän auttoi minua ratkaisemaan matematiikan tehtäviä. Elämänsä toisella puoliskolla isäni keksi uuden lempiharrastuksen, mehiläisten hoidon. Hän kutsui mehiläisiä kummiperhosikseen. Hän liu’utti varovasti sormeaan mehiläisten selkää pitkin, kun oli tarpeen katsoa jotakin pesässä. Mehiläiset hajaantuivat sivuille, mutta eivät pistäneet häntä. Hoidin mehiläispesiä isän kanssa. Mielenkiintoisinta oli hunajan keräys. Vanhan, käsikäyttöisen hunajapuristimen ääni. Uskomaton, huumaava, tuoreen kultaisen hunajan tuoksu. Näitä tunteita en voi unohtaa.
Perheemme söi aina illallisen yhdessä. Isä myöhästyi joskus, koska hänellä oli paljon töitä. Ateriaa ei kuitenkaan aloitettu ilman häntä. Isä oli erittäin hauska. Hän tiesi monia, mielenkiintoisia tarinoita. Pitkien työpäivienkin jälkeen isä kertoi meille iltaisin vitsejä ja hauskoja kertomuksia. Hän tarjosi meille positiivisuutta, jonka myötä päivän väsymys, ongelmat ja ahdistukset poistuivat. Isäni oli erittäin ystävällinen ja myötätuntoinen sekä läheisilleen että muille kohtaamilleen ihmisille. Perhe oli hänelle tärkein arvo. Isän vieressä äitini vaikutti aina iloiselta ja nuorelta.
Sekä veljeni että minä olemme oppineet ja perineet paljon isältämme, mutta suurinta yhtäläisyyttä isäni kanssa näen pojassani Stanislavissa. Kun isäni kuoli, Stanislav ei ollut edes 8-vuotias. Mutta poikani näyttää perineen isoisältään tiedonhalun sekä halun työskennellä, keksiä ja suunnitella. Myös hienovaraisen huumorintajun Stanislav on perinyt isältäni. Isäni kuollessa olin jo aikuinen, mutta tuntuu siltä, että muisto isästä säilyttää palan lapsuuttani, sen aikaista huolettomuutta ja turvallisuuden tunnetta. Isäni on aina matkassani, valoisana ja ainutlaatuisena.
Mitä haluan sanoa niille isille, jotka ovat nyt Ukrainassa, kaukana perheestään. Rukoilemme yhdessä sodan nopeaa loppumista. Uskomme, että perheet saavat olla pian taas yhdessä. Sinä, joka olet tällä hetkellä vapauttamassa rakasta Ukrainaamme hyökkääjiltä ja korjaamassa tuhon jälkiä. Sillä ei ole väliä, oletko eturintamassa vai sammuttamassa tulipaloja, pelastamassa ihmishenkiä leikkaussalissa, korjaamassa sähkölinjoja tai etsimässä uhreja ja raivaamassa romahtaneita rakennuksia puolestamme. Olet lapsellesi sankari ja hän on sinusta ylpeä!
Kaikille isille, kaikille vanhemmille ja isovanhemmille haluan sanoa, että lastenne pitää saada tuntea tukenne sekä valmiutenne auttaa kaikissa tilanteissa. Lapsesi tarvitsevat suojaa myrskyiltä, joita he kohtaavat elämän valtameressä. Sinun tehtäväsi on luoda heille toivon ja uskon saari. Sitä saarta luottamuksesi, ystävyytesi ja rakkautesi voima suojelevat.”
Julkaisemme Allan tarinan myös Ukrainan kielellä.
