Koko kansan taiteilija, suuri artisti, Vesa-Matti Loiri on kuollut aurinkoisena elokuun päivänä. Julkaisemme Loirin haastattelun vuodelta 2018.
Elokuvaohjaaja Mikko Niskanen löysi Vesa-Matti Loirin Elannon nuorisoteatterin musikaalista Huipulla tuulee. Loiri ei tiedä, oliko Mikko katsomassa musikaalia sattumalta, vai oliko musikaalin ohjaaja hänet sinne kenties kutsunut.
– Mikko oli tullut juuri Moskovan elokuvakoulusta, eikä hän ollut Suomessa tunnettu, itse en ollut hänestä kuullutkaan. Parikymmentä vuotta Poikien kuvausten jälkeen kysyin Mikolta kuinka hän päätyi minuun. Minulla kun ei ollut musikaalissa yhtään repliikkejä, lauloin pari-kolme rokahtavaksi sovitettua kansanlaulua. Mikko totesi kuinka oli laittanut merkille rooliin eläytymiseni. Hän uskoi heti, että olisin yksi Raksilan pojista, vastaa Loiri ÄKSälle puhelimitse.
Tunku elokuvaan oli valtava sillä koekuvauksiin haki satoja poikia.
– Minä en pyrkinyt rooliin – se annettiin minulle. Mikko luetutti minulla heti Jaken repliikkejä. Kävimme niitä läpi pariin eri otteeseen, Loiri muistelee.
Elokuvan käsikirjoitukseen pohjautuvassa Paavo Rintalan romaanissa Loirin näyttelemä Jake ampuu itsensä. Mikko oli muuttanut käsikirjoitukseen elokuvan loppukohtausta. Hän pohti pitkään junakohtausta, sitä kuinka Jake juoksee junan perässä ja huutaa äitinsä perään. Vaikea ja vaarallinen kohtaus oli kuin pelattaisi upporikasta tai rutiköyhää. Siihen kiteytyy koko tarina. Sen oli onnistuttava. Elokuvan nähneet tietävät lopputuloksen: Loirin suoritus on unohtumattoman koskettava.
– Mikko järjesti tilaisuuden, jossa oli mukana kuvaussihteeri Ola Tuomi, järjestäjä Paavo Hukkinen ja Mikko itse. Tämä kolmikko istui SF:n studion pitkällä käytävällä ja minun piti juosta käytävää pitkin ja huutaa äitiä. Tein työtä käskettyä ja lopulta kutsuin äitiä hiljaa kuiskaten. Mikko tivasi minulta, miksi niin hiljaa huudan. Sanoin, että ei se poika enää usko, että äiti kuulee. Luulen, että mä myin Mikolle itseni sillä kertaa, Loiri miettii.
Koska loppukohtaus oli vaarallinen Mikko pyysi Vesa-Mattia kysymään luvan vanhemmiltaan. Hän soitti Oulusta kotiin Helsinkiin, mutta pahaksi onnekseen äiti sattui olemaan puhelimen lähettyvillä.
– Äiti vastasi puhelimeen ainakin neljästi, ja laitoin aina luurin kiinni. Viimein sain isän langan päähän. Tiesin, että häneltä lupa heltiää, ei äidiltä.
Loiri kertoo kuinka Mikon tapa puhua oli hyvin persoonallista. Toisaalta taas hyvinkin tuttua.
– Välillä näytti, ettei kukaan ymmärrä mitään mitä Mikko sanoi. Se oli sellaista onomatopoeettista kerrontaa, samaa siansaksaa jota puhuimme molemmat keskenämme, Loiri nauraa.
Loiri muistelee erästä vuosia myöhemmin Mikon kanssa viettämäänsä iltaa.
– Mikko asui Iso-Roobertinkadulla, jossa vietimme rajuhkon illan ja yön tissutellen. Silloin hän kertoi minulle, että jos ei olisi löytänyt oikeaa poikaa Jaken rooliin, olisi SF:n toimitusjohtaja Toivo Särkkä kiusannut häntä. Mikko kertoi, kuinka Pojat elokuvan startti oli vaikea, sillä Särkkä näytti Mikolle välillä vihreää välillä taas punaista valoa.
Elokuva menestyi hyvin, mutta pian sen jälkeen SF –filmi kaatui konkurssin myötä. Loiri kertoo tajunneensa vasta paljon myöhemmin kuinka Moskovan elokuvakoulusta saadut opit näkyvät Mikon esikoiselokuvassa Pojat. Varsinkin valaistus poikkesi kotimaisista ohjeista.
– Mikko oli tiennäyttäjä suomalaiselle elokuvalle. Hän oli uudistaja ja jätti ison jäljen koko elokuvateollisuudelle. Hänen tapansa lähestyä katsojaa ja näyttelijää on vailla vertaansa. Mikko oli hyvä ohjaaja, ei helppo mutta me puhuttiin samaa kieltä.
Loiri on syvästi kiitollinen Mikolle. Ilman Mikkoa hän ei tiedä, mihin olisi päätynyt.
– Se oli nimenomaan Mikko, joka kannusti minua teatterikouluun. Siitä ei juuri tiedetty, se oli sellaista sisäpiiritouhua, lähinnä näyttelijöiden lapsille ja lähipiirille suunnattua ja tarkoitettua. Hain sinne 17-vuotiaana, en päässyt sisään ensi yrittämällä, mutta minua kannustettiin tulemaan uudelleen: käy kotona kasvamassa vuosi – sanottiin. Kävin armeijan ja pääsin sisään.
Poikien jälkeen tuli vielä yksi yhteinen projekti, Rauta-aika.
– Se oli hienoa aikaa Mikon kanssa. Vietimme kuvauksissa paljon aikaa yhdessä.
Seuraavan kerran Loiri tapasi Mikon, kun ohjaajan elon päivät alkoivat olla jo luetut, Seppä-Ilmarista näytellyt Loiri kertoo.
– Mikon syöpä oli jo pitkällä, kun hän tuli tapaamaan minua. Olin vuokrannut rivitalonpätkän Talin golfkentän liepeeltä. Mikko sanoi tykästyneensä lajiin vasta äskettäin. Golfasimme ja juttelimme. Tapasimme vielä Kalle Holmbergin 50-vuotisjuhlissa kesäkuussa 1989. Mikko tuli paikalle valkoisessa puvussaan ja näky oli kuin Tsehovin romaanista. Ne olivat jäähyväiset.
Vaikka kanssa yhteyttä ei päivittäin – ei edes vuosittain pidettykään, oli Mikko Niskanen Vesa-Matti Loirille rakas ja tärkeä.
– Minulla on Mikkoa kovasti kiittäminen, ja täytyy sanoa, että ikäväkin on kova. Mutta kyllä me Mikon kanssa vielä tavataan, Loiri sanoo.
Teksti Marjo Steffansson
