Oletko koskaan ihmetellyt, miksi taiteilijat ovat niin erikoisia, kysyy kirjailija ja taiteilija Ville Koskivaara.
Meitä on kaikkialla.
Matkoillani ympäri Suomea olen törmännyt äänekoskelaisiin mitä odottamattomimmissa paikoissa. Myös moni Ääniä Festivaalin yleisöstä ja järjestäjistä on aikanaan lähtenyt täältä maailmalle ja palannut nyt monitaidetapahtuman myötä käymään kotikonnuillaan.
Festivaalit ja niitä ennen markkinat ovat kautta aikojen olleet tärkeitä tilaisuuksia kokea toisenlaista olemista kuin arjessa. Kadut täyttyvät eri näköisistä ja kuuloisista kulkijoista. Musiikki soi yömyöhään, taide pursuaa ulos gallerioista, leikitään, luodaan.
Antropologit kutsuvat tällaista positiivista poikkeustilaa muun muassa liminaalitilaksi. Sitä on harrastettu niin kauan kuin on ollut kulttuuria ja kulttuureja. Tiettyinä hetkinä on yhteiskunnan normaali meno höltynyt, säännöt käännetty päälaelleen, pukeuduttu hassusti, palveltu orjia.
Samalla moni on saanut tilaisuuden vetää ylleen erilaisen roolin. Kuka sonnustautuu toisin sukupuolitettuihin vaatteisiin, kuka lausuu runoja sydämestään, kuka pukee maailmankokemuksensa taidenäyttelyn muotoon. Kerrankin ei oudoksuta, paheksuta. Siitähän festivaalissakin on kyse: esitetään, esiinnytään, tullaan esiin.
Poikkeustila jatkuu hetken aikaa. Entä sitten, kun teltat on purettu?
Se, joka lavalla pukeutui yliampuvaan asuun tai kokosi näyttelyn erilaisuuden kokemuksesta, palaa t-paitaan ja farkkuihin. Saattaapa moni taiteilija mennä jopa sinne oikeisiin töihin, koska harvahan taiteella elää. (Lue: koska harvahan taiteesta maksaa.)
Siltä, joka ei arjessa joudu miettimään erilaisuuttaan, voi paluu arkeen sujua miltei huomaamatta. Korkeintaan muistellaan mieleenjääviä taidekokemuksia, kenties kauhistellaankin. Joka tapauksessa liminaalitila ei juuri käy mielessä ennen ensi vuoden juhlaa.
Toisilla on toisin. Toiset meistä tuntevat juhlien jälkeen nimetöntä kaihoa, joka ei selity yksin hyvillä bileillä tai hetken aivokemialla.
Toiset joutuvat jälleen pukemaan ylleen vaatteet ja identiteetin, jotka eivät ole aivan omaa itseä. Se, joka yleisöstä katsottuna näytti esiintyvän, saattoikin olla oudoissa kuteissaan aidoimmillaan. Sellainen ihminen aloittaa varsinaisen esityksensä joka aamu: piilottaa omannäköisensä ulkomuodon, sukupuolensa, kumppaniensa sukupuolen tai lukumäärän, kuka mitäkin. Survoo ne kaappiin.
Se, joka taidenäyttelynsä kautta sai kerrankin julistaa omaa kokemustaan maailmasta, saattaa koko loppuvuoden joutua vaikenemaan, koska ei vastaa jonkun toisen tai koko yhteiskunnan käsitystä ihmisestä, jolla saa olla ääni.
Oletko koskaan ihmetellyt, miksi taiteilijat ovat niin erikoisia?
Se saattaa johtua siitä, että toisilla meistä ei ole tilaa olla oma itsensä missään muualla kuin poikkeustiloissa. Festivaalien lisäksi taide voi olla yksi niistä.
Me emme kuitenkaan katoa minnekään, kun taide hetkeksi vetäytyy katukuvasta taka-alalle. Jotkut meistä eivät edes palaa Äänekoskelta etelän erilaisuuden metropoleihin.
Sillä meitäkin on kaikkialla.
—–
Kirjoittaja on äänekoskelainen kirjailija ja muusikko.
