Perinteisesti keitelejazzien lauantai-ilta on ollut musiikillisen iloittelun foorumi, jonka vuoksi Äänekoskelle tullaan kauempaakin. Tämäkään vuosi ei tee poikkeusta asiassa. Yleisö istuu jo penkeillä ennen soiton alkua hartaana odottamassa mitä tuleman pitää. Kuunteluun keskittyminen on tärkeää, mikäli haluaa erottaa virtuoosien soiton hienoudet ja pysyä mukana soittajien vuoropuheluissa.
Illan avaa kansainvälistäkin mainetta saavuttanut suomalainen Herd. Keitelejazzeille on mukaan otettu ehkä kaksi tämän hetken kuuminta jazz-kitaristia Timo Kämäräinen ja Teemu Viinikainen. Yleisön keskittynyt odotus palkitaan hienoilla ja sielukkailla sooloilla, joista ei puutu vauhtia eikä virtuoosisuutta. Panu Savolaisen vibrafoni antaa vauhdikkaalle musiikille perinteikkään tunnelman, joka tosin sooloissa tiivistyy hienoissa tyylitajuisiin juoksuihin vibrafonin metallilaatoilla. Ihailtavan sielukkaasti sooloja säestää myös rumpali Tuomas Timonen ja basisti Mikko Pellinen.
Yllättäen kuullaan myös Kämäräisen käheän sielukasta lauluääntä tämän säveltämissä parissa kappaleessa, ja ainakin minulle musiikki alkaa kuullostamaan heti ”progelta”. Kämäräisen ilmeilystä kitaroinnin ohessa tulee muutenkin mieleen joku Tolkienin satuhahmo. Viinikaisen kitarasaundi muodostaa hienosti kontrastin Kämäräisen, mutta sooloissa kitaravirtuoosit ovat kuin samaa puuta. Yhtyeen soitto tiivistyy loppua kohden huikeaan irroitteluun. Uskomattoman villisti, mutta kiihkeään tempoon muusikot yrittävät soittaa toisiaan suohon siinä kuitenkaan onnistumatta. Ylimääräisenä Herd soittaa basistin säveltämän hillittömän ”kantrihumpan”, jossa kitaristien soolojen vuoropuhelu kipuaa yleisön säestämänä käsittämättömiin sfääreihin. Olipa hieno veto kyseiseltä kokoonpanolta Äänekoskella!
Afrojazzfuusiota kaikki tyynni
Tätähän se kaikki musiikki pohjimmiltaan on. Tästä rytmimusiikki on tehty ja alulle pantu. Bumbum tsikki bum bum ja ticataca ticata ticataca. Olen lukenut jostain tai kuullut, että kaikki maailman musiikki voidaan tiivistää yhteen rummunlyöntiin. Kun niitä rummunlyöntejä on sitten tuhansia tunnissa, niin itse musiikki juhlii ja manifestoi olemassaoloaan. Silloin esi-isätkin liittyvät kuoroon ja laulavat mukana Sonny Rollinsin Pyhää Tuomasta.
Melkein järkytyin ajatuksesta, ettei Häränvirran lauantai-illassa kuultaisi lainkaan saksofonin ihanaa ihmisjumalankaltaista viestintä-ääntä. Olin siten haltioissani kuullessani saksofonin laiskan mutta rytmikkään melodian Pee Wee Ellisin puhaltamana. Kieltämättä pelotti hieman, miten saksofonisti ja basisti pystyy täyttämään ison teltan vaatimukset! Jäykistymmekö toistuvaan soittokaavaan teema-saksofonisoolo-bassosoolo-rumpusoolo-teema? Vielä mitä! Bändin basistin Alec Dankworthin ja Ellisin ”cool” New Yorkin meininki tarttui, ja Ellis taisi yllättyä itsekin saamastaan jazzyleisön innostuneesta, villistä tanssillisesta vastaanotosta.
Legendaarinen saksofonisti Pee Dee Ellis
Kaikkein innostunein yleisön vastaanotosta taisi kuitenkin olla lyömäsoittaja Abass Dodoo, jonka toimesta Afrikka ja Intia saapuivat Häränvirralle. Lopulta alkoi hymynvire nousta myös itse Ginger Bakerin kasvoille, kun tämä möreällä äänellä kaiutti mikkiin seuraavan kappaleen. Yhtyeen viimeisessä, ylimääräisessä kappaleessa ”Why” otettiin yleisö mukaan kysymään kuorossa motiivia kaikkeen. Hauska ja mieleenjäävä lopetus Bakerin setille.
Festivaalin arvoinen päätös
Keitelejazz sai arvoksensa päätöksen, kun Billy Cobham toi lavalle arvovaltaisen yhtyeensä, josta ei taitoa puuttunut. Sen lisäksi kokoonpano oli ainutlaatuinen steelpanistineen ja kaksine kosketinsoittajineen. Myös vaaleaihoinen pitkätukkainen kitaristi oli otettu mukaan. Kosketinsoittajistossa oli lisäksi molemmat sukupuolet edustettuina. Täytyy tunnustaa, että en tunnistanut kuin yhden melodianpätkän yhtyeen soittamista sadoista fraaseista. Huomasitteko te rakkaat lukijani, että kitaristi soitti konsertin loppupäässä pätkän John Coltranen Resolutionia A Love Supreme part II:sta.
Päätöskonsertin viimeiset viisitoista minuuttia kuuluvat elämäni hienoimpiin konserttielämyksiin ilman muuta ja muut ilman. Vaikka aluksi ainakin minulta kesti päästä mukaan Cobhamin tiukkaan fuusiomusaan, niin lopulta aivoni virittäytyivät kyseiselle taajuudelle ja valaistuminen oli lähellä. Voi tietysti olla, että kyseinen katharsis-kokemus on velkaa myös aiemman illan virtuoosien toimille ja kenties myös seurausta fyysisestä toiminnasta lavan reunalla, tai sitten vain seuraus pään väsymättömästä nyökyttelystä. Joka tapauksessa Cobhamin biisit olivat tulta ja tappuraa alusta loppuun. Itse pääjehu osui joka kerta keskelle lautasta! Tähän ois tietysti hyvä lopettaa koko touhu, koska niin hyvin meni tämän jazzit ; ) Kiitos Äänekoski jazz ry! (Onko muuten sitä enää?)
Jean-Marie Ecay luukuttaa
teksti: Jori Mäenpää
kuvat: Riina Nygren
