Jatsiperjantain sielukkaat sävelet


Ben Granfeld ja muutama muu kitaristi pisti kepit laulamaan Keitelejazz -perjantaissa.

Keitelejazz -perjantaissa kuultiin bluesia. ÄKSän musakriitikko Jori Mäenpää pistää illan pakettiin: 

“Missä kaikki ovat?”, mietin kun vohlustan sisäätuloväylällä kohti juhlatelttaa ihmisten vähyyttä ihmetellen. Teltalle saapuessani huomaan, että täällähän he ovatkin jo valmiina odottamassa taiteilijoiden Muddy Manninen, Jarmo Nikku ja Ben Granfeld saapumista lauteille. Telttaan on tuotu monta riviä penkkejä, joihin pohjoismaalainen takapuoli hyvin asettuu.

Nikku ja Granfeld ovat jo muutaman kerran Keitelejazzin lauteilla olleetkin aiemmissa konserteissa. Verrattuna aiempien vuosien blueskitarakimaroihin, on tunnelma astetta viihteellisempi, kun melkein heti kärkeen kuulemme Gerry Raffertyn Baker Streetin kaltaisia kaikille tuttuja biisejä vieläpä laulettuna. Bakerin tiessä on kyse samasta saksofonin melodiasta, jolla Ylen nettiklipissä kutsuttiin karjaa. Jatkossa kuulemme vielä monta tutun kuuloista melodiaa. Myöhemmin esim. “Cocaine” alkaa ovelasti Creamin “Sunshine of you love” riffillä. Muddy “Muta” Mannisen toimesta kuultiin Breadin legendaarinen Guitar Man. Siinä Manninen lauloi kuulemma ensi kertaa leadia?!

Saisko sitä bluesia?

Positiivinen yllätys on myös Focuksen “Sylvia”, jonka Nikku nimeää elämänsä biisiksi kouluaikojen kuvataidetunneilta. Se on tällä hetkellä myös oman elämäni biisi ja varmaan monen muunkin. Focusta kuultiin ansiokkaasti Häränvirralla muutama vuosi takaperin.

Esiintyvien artistien kuittailu toisilleen naurattaa yleisöä ja minuakin. Edessä oleva yhtye on yhtä vaille ex-Wishbone Ash, jonka hienoihin biiseihin konsertti päättyy. Esiintyvien kitarasolistien omat biisit ovat myös kiinnostava todiste suomalaissyntyisten artistien luomisvoimasta. Varsinkin Ben Granfeld on ollut viime vuosikymmeninä ollut varsin tuottelias. Granfeldin uusimmalta levyltä “My Soul Live to You”  kuultiin upea “My soul to you” ja “Wayweard Child”.

Keitelejazzien esite lupaa jotain ainutkertaista tapahtuvan, kun Glasgowista lähtöisin oleva briteissä mainetta niittänyt bluesbändi astuu Häränvirran stagelle. Innostun aina, kun näen lavalle raahatun Hammond B-3:n kuuluvan kohta esiintyvän yhtyeen arsenaaliin. Nykyään yhä useampi kosketinsoittaja tyytyy ymmärrettävästi kevyisiin klooneihin tuosta hienosta, mutta painavasta soittimesta Leslie-kaiuttimista puhumattakaan. Aidon Hammondin ja lepan puute kyllä sitten myös kuuluu esityksessä. Aidon Hammondin analoginen ja Leslie-kaiuttimen putkivahvistimen ja mekaanisella ilman pyörityksellä aikaansaatu soundi on jäljittelemätön. Lisäksi generaattoriin perustuva äänitekniikka on B-3:ssa yksilöllinen.

King King pisti kiltin helmat paukkumaan.

Dynamiikka hallussa!

Keitelejazzien lupaukset eivät ihan heti alkuun vakuuta. King Kingin musiikki kuullostaa enemmänkin hard rockilta kuin rythm&bluesilta. Perjantai suorastaan huutaa bluesia, kun kello on jo vaikka mitä! Ensimmäinenkään kitarismisirkustelu ei kovin bluesilta kuullostanut, vaikka ihan kiva oli. Tämä King Kingin musiikkihan on soulia! Vähän niinkuin Blues Brothers ja joskus hurmoksellista jopa karismaattista. Jokaine kappale tuntuu kertovan rakkauden kukoistavista ja lukuisista juhlahetkistä! Haittaako se? Oikeastaan ei koska pääteemojen välissäkin tapahtuu paljon kaikenlaista dissonoivaa sooloilua, emansipoitumista ja yllättäviä käänteitä. Jotkut yleisön joukosta pomppaavat tuolin ääreen tanssimaan. Jopa minua houkutellaan jammailemaan jazzteltan suola-areenalle?!

Oikeassa bluesissa lauletaan rakkauden puutteesta tai sen loppumisen pettymyksestä! No, ehkä joskus myös rakkauden oheistoiminnan hallinnasta. Täytyy todeta, että King Kingin soulissa on runsaasti dynamiikan tajua. Hiljaisimmillaan yhtyeen soiton aikana voi jopa kuulla yleisön joukossa jonkun puhuvan. Tunnelma nousee väistämättä kattoon, kun hiljaisesta, mutta  taidokkaasta Jonny Dyken urkusoolosta kappaleessa “Let you love shine in” noustaan sadan desibelin rytmikkääseen kitaristi ja laulaja Alan Nimmon kertosäkeen korkeuteen. Yhtye hyödyntää dynamiikan myös yleisön laulatukseen. Nimmolla on auktoriteettiä saamaan yleisönsä tanssimaan ja nousemaan ylös tuoleiltaan eikä siitä voi olla pitämättä! Lopussa King King vielä harhauttaa yleisöä laulamaan mukana, mutta häipyykin äkkiä takavasemmalle toiveena varmaan, että yleisö jatkaisi laulamista.

“Nyt sinä muuten kuuntelet!”

Lopulta bluesnälkäisen poppoon odotus ja nälkä ruokitaan, kun lavalle saapuu tummapukuinen haltiatar: Erja Lyytinen, jonka cryblues on mukavan tummansävyistä jopa aggressiivista. Kappaleen nimistäkin sen voi päätellä. Lyytisen musiikki on syvää kuin musta valtameri ja kovaa kuin kivi. Se ei nyt haittaa ketään! Erjan kyydissä kuljetaan asemalta toiselle varsinkin kappaleessa “Gonna take a ride” eikä tämä uljas kitarataituri anna armoa kynttiläillallisellaankaan. Meidän on todella kuunneltava mitä hänellä on sanottavana! Lyytinen on kehittynyt laulajana valtavasti.

Viime kerrasta on kulunut seitsemän vuotta ja silloin Erja oli Suzyn sijaisesiintyjänä. Mutta tänään hän on pääesiintyjänä ja antaa palaa sen koko äänialan laajutensa voimalla. Varsinkin kappaleessa “Slow burning”, jossa artisti vedättää crybluesiaan sydämensä pohjasta.

JORI MÄENPÄÄ

Erja Lyytinen on kova!

Vastaa