Kun evakosta tuli siirtolainen – Edith Variksen elämä ei ole aina ollut ruusuilla tanssimista


Edith Varis on pärjännyt elämässään hyvin karjalaisen luonteensa avulla ja voimalla.

Evakkona Konginkankaalle tullut, ja myöhemmin Ruotsista Konginkankaalle paluumuuttanut 92-vuotias Edith Varis istuu kiikkustuolissa ja kertoo, että nykyään on liian hiljaista. Kymmenen lapsen, ja miehensä Kallen kanssa Ruotsiin siirtolaiseksi vuonna 1967 lähtenyt Edith palasi takaisin Konginkankaalle vuonna 2007. 

 

Edith oli 14-vuotias, kun tuli Konginkankaan Riihilahteen Suistamon evakkona.

– Myöhemmin isä vuokrasi maatilan Sumiaisista. Tutustuin tulevaan mieheeni Kalleen jo Riihilahdessa ollessa, ja monta hälinätä koettiin matkalla, ennen kuin naimisiin päästiin. 

Yksi hälinä oli sota, johon myös Kalle lähti. 

– Isä kuoli ja myö muutettiin Rautionmäelle. Riihilahdesta tuli uskovaista väkeä kokousta pitämään, ja Kalle oli tämän porukan mukana. Hän lähti saattamaan minua ja äitiä. Myö tehtiin treffit kahen viikon päähän, ja mentiin samantien kihlamarkkinoille, Edith nauraa. 

Kalle oli 20-vuotias ja Edith vuotta nuorempi. Yhteiseloa kesti Kallen kuolemaan saakka, lähes 50 vuotta, ja lapsia siunautui kymmenen. Ensimmäinen lapsista syntyi vuonna 1947 ja kymmenes vuonna 1961.

– Olin 21-vuotias kun ensimmäinen poika syntyi, ja sitä tehen niitä lapsia tuli tasaseen tahtiin, Edith laskee. 

Oli oma temppunsa saada 12 suuta ruokittua ja pidettyä vaatteissa.

– Otin kunnan avustukset vastaan kankaana, ja ompelin lapsille vaatteita, karstasin ite langat, joista neuloin lämmikettä. Keräsin ahkerasti mustikoita ja puolukoita, tuntu, ettei sitä ennättänyt yöllä nukkua. 

Elämä Konginkankaalla oli niukkaa. Kalle toimi kesäisin Matilanvirralla lossarina ja kalasteli perheelle elantoa. Edith pyöritti huushollia ja piti lapset vaatteissa, elanto oli tiukassa mutta nälkää ei nähty. Tulevaisuus ei näyttänyt kovinkaan valoisalta ja Edith alkoi pohtia mahdollisuutta lähteä kymmenien tuhansien muiden suomalaisten tavoin Ruotsiin leveämmän leivän perään. Ajatus kutkutti, sillä Edithin kaksi siskoa, neljä veljeä ja äiti olivat lähteneet Ruotsiin. 

– Minä olin yksin täällä, ja tuskailin Kallelle ikävääni. Kalle epäili meidän pärjäämistä, jos päättäisimme lähteä. Sanoin, ettei myö olla huonompia pärjäämään. 

Kun mahdollisuus lähtöön tuli, ei Kalle enää aikaillut. Työ lossarina Matilalla oli loppunut sillan valmistuttua.

– Myö mietittiin kymmenen sekuntia, ja niin vaan lähettiin. Kalle sanoi heti, että myö tullaan, kun veljeni soitti. Silloin minun sydänalassa oli lämmin olo. 

Soitosta ei mennyt aikaa kuin pari kuukautta, kun tavarat ja lapset oli pakattu matkalle. 

– Eihän myö voitu paljon mittään mukaan ottaa, kun linja-autolla lähettiin.

Perhe myi kaiken, minkä vain suinkin sai kaupaksi: veneen ja verkotkin. 

– Olihan meijän saatava matkarahat. Mulla oli autuas olo, eikä pelottanut yhtään, Edith huokaa. 

Kalle ja Edith vihittiin vuonna 1945, siirtolaisiksi Ruotsiin he lähtivät vuonna 1967.

Vuonna 1967 Grums oli pieni sahateollisuuskauppala Keski-Ruotsin Värmlannin läänissä. Työpaikat oli valmiiksi katseltuna Kallelle ja lapsista vanhimmille, mutta suurin yllätys oli vasta edessä.

– Kun myö päästiin perille, niin silloin meille vasta taivas aukeni! Siellä oli kaikki laitettu valmiiks, petitikin oli pedattu kymmenelle, ja vedet tuli ja meni. Työ ette tiiä, miten hienoa sinne oli männä, Edith huokaa. 

Värmlannissa oli suuri suomalaisten yhteisö, jotka auttoivat tulijoita. Edith kertoi elämisen asettuneen uomiinsa muitta mutkitta. 

– Kuus lähti töihin sahalle ja viis kouluun ja mullekin aukeni sahalaitokselta. Kalle kun oli ikänsä ollut järvitöissä, niin se pääs moottormieheksi lauttoja sahalle vetämään. Veli oli hommannut kaikki kuntoon ja olihan se lottovoitto, kun kaikilla oli yhtäkkiä työpaikka. 

Kun miehet saivat ensimmäisen tilinsä, siinä riitti ihmettelemistä: 12 kruunua tunnilta!

– Sillä yhen tunnin työllä sai ostaa kahvipaketin, niin minä sen rätnäsin. 

Edith pääsi postiin töihin, ja myöhemmin sahalle siivoojaksi. 

Partaveitsenterävä Edith ei kadu lähtöä. Hän kertoo, että oli hyvä siirto uskaltaa heittäytyä tuntemattomaan. Hän tuli takaisin Suomeen kertomansa mukaan vanhuutta karkuun. 

– Pelkäsin, että jos saan dementian, unohdan opitun ruotsin kielen. Ajatus ummikkona olemisesta hirvitti. Päätin, etten jää Ruotsiin pyöriteltäväksi. 

Lapsista on kolme kuollut ja kuusi jäänyt Ruotsiin. Yksi tytär asuu Viitasaarella. Edith vaikuttaa henkilöltä joka tietää tasan tarkkaan mitä tahtoo, eikä ole mikään ajopuu. 

– Konginkangas ei näyttänyt samalta kuin läksin, mutta hyvä minun on täällä olla. Täällä on tuttuja ihmisiä paljon, viihdyn hyvin ja nautin elämästäni vaikka tarvitsenkin jo apua ja hoivaa, Edith sanoo ja kertoo, ettei saa kaikkia lapsenlapsia päähänsä, mutta neljännessä polvessa heitä on jo 42. 

Edith lapsikatraansa kanssa lossilla. Kuvan silmälasipäisen naisen nimi ei ole tiedossa? Kuka tunnistaa?

 

 

 

Vastaa