Suolahden sankarihaudalle laskettiin sinivalkoinen kukkaseppele kaupungin ja kansalaisjärjestöjen toimesta. Puheen haudalla piti kaupunginhallituksen puheenjohtaja Kari Kiiskinen.
On kunnia olla jälleen tässä paikassa – tänään tulee kuluneeksi 105 vuotta siitä, kun Suomi julistettiin itsenäiseksi. Muistamme heitä, jotka kaatuivat sodassa, jotta me saisimme elää vapaana. Heidän ja teidän ansiostanne meillä on vapaa ja itsenäinen Suomi.
Kuulun siihen sukupolveen, joka ei itse ole nähnyt sotaa, mutta molemmat isoisäni palvelivat rintamalla. Näistä asioista ei silti juuri koskaan kotona keskusteltu. Me sotien jälkeen syntyneet sukupolvet olemme kasvaneet ajattelemaan, että sota on ollut niin traumaattinen ja vaikea asia, ettei se enää koskaan saisi tapahtua uudelleen. Olemme myös vuosikymmenien aikana oppineet luottamaan siihen, että nyky-yhteiskunnassa ollaan rauhan puolestapuhujia ja sota Euroopassa on vain kaukainen muisto.
Tämän päivän uutiset kertovat meille kuitenkin nyt hyvin toisenlaista sanomaa. Euroopan rajojen sisällä käydään jälleen sotaa. Rajanaapurimme Venäjä hyökkäsi 24. helmikuuta häikäilemättömällä tavalla toisen valtion alueelle. Se teki Ukrainalle saman, minkä Neuvostoliitto teki Suomelle noin kahdeksan vuosikymmentä sitten.
Tänään joudumme katsomaan televisiosta, lukemaan lehdistä ja kuuntelemaan radiosta samoja kauheuksia, joita Suomi koki toisen maailmansodan aikana. Sota on nostanut pintaan monenlaisia tunteita – pelkoa, ahdistusta, hämmennystä, epäuskoa, surua, jopa ärtymystä. Euroopan poliittinen tilanne, Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon ja asevarustelujen kiihtyvä tahti Pohjolassa kuten myös muualla Euroopassa on lähes päivittäinen puheenaihe.
Se huolestuttaa meitä jokaista, mutta ennen kaikkea nuorempaa sukupolvea. Tapahtuuko se kauheus uudelleen? Joudummeko uudelleen sotaan? Mitä tämä kaikki tarkoittaa? Emme olisi vuosi sitten tässä samassa paikassa uskoneet joutuvamme pohtimaan tällaisia. Uskon että me kaikki toivomme ja rukoilemme, että lopulta järki voittaa ja rauha palautuu Ukrainaan.
Suomalaisella sisulla ja periksi antamattomuudella sekä rohkeudella meidän sotiemme veteraanit tekivät talvisodan ihmeen. Ihmeen – jonka ei kaikkien teorioiden ja Neuvostoliiton miesylivoiman mukaan pitänyt olla mahdollinen. Talvisota osoitti, että miesylivoima tai aseiden määrä ei kuitenkaan aina ratkaise. Pieni kansakunta kykenee puolustamaan itseään, jos kansa on yhtenäinen. Suomi selvisi sodasta ehjänä, vaikka inhimilliset kärsimykset ja aineelliset tappiot olivatkin valtavia. Silti tärkein asia eli itsenäisyys säilyi. Tätä samaa me toivomme nyt Ukrainaan.
Suomalainen hyvinvointi ei olisi ollut mahdollista ilman veteraanien työtä. Juuri tänään – tällaisessa maailmassa – veteraanien työtä osataan arvostaa entistä enemmän. Muisto ei ole himmennyt. Se on päinvastoin kirkastunut ja tullut myös nuoremmille sukupolville arvokkaaksi. Veteraanien perintö on vaalimisen arvoista, ja siihen meitä nuorempia sukupolvia nyt kutsutaan. Suomen itsenäisyydestä ja vapaudesta maksettiin kallis hinta. Meidän – nuorempien sukupolvien tehtävä on nyt huolehtia siitä, että tuo kokemus ei enää koskaan toistuisi.
Sotavuosina vaikeuksien keskellä nousivat päällimmäiseksi tämän kansan perusarvot: koti, uskonto ja isänmaa. Tämä kuvastuu myös Väinö Havaksen koskettavassa runossa Testamentti pojalleni:
”Tänä aamuna, poikani, lähden, kohti tuskien rintamaa,
sinun äitis ja veljies tähden, minut kutsui isänmaa.
Perinnökseni poikani, annan tyhjät taskut ja isänmaan,
kalasaunani välkkyvän rannan, pyhän uskoni Jumalaan.
Minut kerran kun kantavat luokses, risti sormes ja ole mies,
Kävi poikani näin sinun vuokses, minä viitoitin miehen tien.”
Hyvät kuulijat – itsenäisyys ei ole itsestäänselvyys vaan mittaamattoman arvokas asia. Hiljentykäämme hetkeksi kunnioittamaan meidän itsenäisyytemme puolesta sodissa kaatuneiden muistoa, he antoivat itsenäisen Suomen hyväksi kalleimman mahdollisen uhrin – oman henkensä! Toivotan teille jokaiselle oikein hyvää itsenäisyyspäivää.
