JUKKA KUPARINEN, Äänekosken kirkkoherra:
Mökkipaikkakuntamme Rantasalmen satamaan tuli pitkän tauon jälkeen ensimmäinen höyrylaiva. Elettiin kaiketi 1970-luvun loppua, ja me silloinen hesalaisperhe olimme vastikään asettuneet kesärantasalmelaisiksi. Satamassa oli paljon väkeä. Kun odotettu höyrylaiva lipui niemen takaa odottajien näkyviin, kuului savolaispojan kirkasääninen huudahdus: Kaho, tuoll o immeisiä. Omille lapsillemme savolaismurre oli outoa, ja sanonnasta tulikin sitten perheen sisäinen sananparsi.
Kaho, tuoll o immeisiä. Tämänkaltainen olo oli minulla, kun joukko thaimaalaisia marjanpoimijoita oli jäädä vaille kattoa seutukuntamme syksyssä. Immeisiä. Ihmisiä. Luojan luomia. Lähimmäisiä. Pulaan joutuneita. Turvattomia. Oikeutta etsiviä.
Oli huojentavaa, kun seurakunnassamme oli tila, jonka voin kollegoitteni kanssa tarjota väliaikaiseksi majapaikaksi näille muukalaisille. Oli ilo huomata, miten heistä kantoivat muutkin vastuuta, järjestöt, yksityiset ihmiset läheltä ja kaukaa. Oli ilo kohdata heidät ja heidän kiitollisuutensa auttajiaan kohtaan.
He olivat ja ovat minulle ja monille muille IMMEISIÄ.
Kirkon ja seurakunnan ydintoimintaa on diakonia. Kirkkomme kirkkojärjestyksessä sanotaan: ”Seurakunnan ja sen jäsenten tulee harjoittaa diakoniaa, jonka tarkoituksena on kristilliseen rakkauteen perustuva avun antaminen erityisesti niille, joiden hätä on suurin.”
Nyt oli kyse juuri heistä.
Muukalaiset ovat erityisen huolenpidon kohteina myös raamatun ohjeissa. ”Kun maahanne tulee muukalaisia asumaan keskuudessanne, älkää sortako heitä. Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne.” (3. Moos. 19:33-34) Ja mitä tekikään muukalainen, samarialainen, juutalaiselle ryövätylle Jeesuksen vertauksessa Laupiaasta samarialaisesta. Hoiti hänet majataloon ja varmisti, että häntä myös siellä hoidetaan. Viimeisellä tuomiollakin meitä mitataan myös sen mukaan, olemmeko antaneet kodittomalle majan.
Thaimaalaisten apu seurakunnalta oli juuri tämä. Heidän ja yrityksen väliseen vaikeaan kiistaan ei seurakunta luonnollisestikaan ottanut kantaa. Teimme vain oman tehtävämme. Annoimme majan.
Kun muut toimijat tekevät päätöksiä muukalaisten, esimerkiksi syyrialaispakolaisten ottamisesta maahamme, kirkko kantaa oman vastuunsa: Toivottaa heidät tervetulleiksi, toteuttaa sopivalla tavalla ydintehtäväänsä ja viestittää muillekin suomalaisille: ”Kaho, he ovat immeisiä!”
Kirjoitus julkaistiin X67:ssä 2. lokakuuta 2013.
*
AVAUS on ÄKSän printtilehdessä julkaistava, normaalisti toimituksen ulkopuolelta saapuva kirjoitus. Keskustella saa.
Me olemme ihmisiä, mistä tulemmekin…
Suretaa tämä keskustelu. Me voimme suht hyvin, Entä nämä poimijat, jotka palaavat kotikonnuilleen. Arvostan seurakunnan ja nimeltämainetsemattojien ihmisten tukea ja apua. Kiitos Sirpa työstäsi…
Kiitos Jukka hienoista mielipiteistä Jukka !
Kyllä meidän on sivistyskansana pidetävä kaikkia ”immeisiä” samanarvoisina ja ihmisarvoa loukkaamattomina.
Savolaisena voin yhtyä savolaispitäjä rovastin ohjetta seurakuntansa nuorelle kappalaiselle;
”Elä tie rajjaisia, tökkee vuan kättä jokkaiselle, iha järestää” Tätä ohjetta Jukkakin on seurannut – ihan järestään.