Kuudelta alkanut aamuvuoro alkoi olla ohi. Leo Luukkainen ja Vesa Kosonen olivat vaihtamassa työkamppeita siviilivaatteisiin kun alkoi tapahtua. Oli tiistai 28. syyskuuta vuonna 1965.
Kun hälytys tuli Vesa Kosonen syöksyi Eino Liimataisen kanssa kolmannessa kerroksessa sijainneeseen ohjaamoon. Lämmittäjä Väinö Varis sanoi, ettei tiedä missä turbiininhoitaja on.
– Tiesin että hän on kierroksella. Varis sanoi, että tee jotain. Minähän tein, kertoo Kosonen.
Kosonen ryntäsi kerrosta alemmaksi, laittoi koneet seisomaan ja höyryt kiinni.
– Pojat lähtivät kahdeksanteen kerrokseen ja minä kellariin. Vedin höyryventtiilin kiinni ja juoksin kolmoseen.
Kosonen kertoo, että koneen mitta oli 18 metriä.
– Vedin venttiilin kiinni, ennätin kääntää pari kierrosta ja silloin lähettiin. Sitä en tiedä miten olen tullut parimetrisen turbiinin yli. Ensimmäinen ajatus oli, että öljytankki räjähti. Kun katsoin tarkemmin, huomasin, että tiiliseinä alkaa kaartua ulospäin ja nosturin kanat (nostokoukut) alkoivat heilua. Ajattelin, että nosturi putoaa. Höyryä tuli, ja silloin mä läksin. Sitä en tiedä miten sen koneen yli olen tullut. Ei tiennyt mitä tapahtui, mutta pian se selvisi.
KOSONEN JUOKSI valvomoon. Myös turbiininhoitaja Urho Niskanen tuli paikalle ja molempien käsi oli kuittausnapilla yhtä aikaa. Kosonen selvisi rytäkästä ilman fyysisiä vammoja. Kengät vain menivät.
– Sanoin Niskaselle, että lähden etsimään poikia. Juoksin kahdeksanteen kerrokseen, jonne tuli myös Väinö Raatikainen. Hän sanoi, että yläpuolella ei ole mitään, se on tyhjä.
Aamuvuorossa oli apulämmittäjä, lämmittäjä, pillimies, haihduttaja ja turbiininhoitaja. Raatikainen oli noussut 50-metriseen torniin ulkotikkaita myöten kymmenenteen kerrokseen saakka.
Kolmosen sementtilattialla oli kiehuvaa vettä, joka tuhosi Kososen kengät. Kosonen ei tiedä missä menehtyneet olivat räjähdyksen sattuessa, sen hän tietää, että jos nosturin koukku olisi ollut ykkösessä, niin nähtävästi Väinö Kolu olisi pelastunut.
– Rönnebergillä ei ollut mitään mahdollisuutta, se putosi kuiluun kuudennesta kerroksesta. Sieltä turkkipediltä hänet löydettiin. Liimataisen Eikka tarrautui runkopalkkiin ja virtaus meni palkin yli.
Kuilu oli yhdeksän kerroksen korkuinen noin yhdeksän neliömetriä suuri nostoaukko.
VOIMAPÄÄLLIKKÖ Haapala lähetti Kososen sairaalaan katsomaan onko yksi työntekijä kenties viety sinne.
– Niemisen Viki oli laskuista pois. Ajoin mopolla tarkastamaan onko se sairaalassa vai kuollut. Palovammoja saaneet Eino Liimatainen, Aulis Halonen ja Pentti Pitkänen olivat siellä lääkäri Miinalaisen kynsissä. Jouduin tunnistamaan kolmen työtoverin ruumiit.
Siihen aikaan ei kriisiapua annettu.
– Minulta kysyttiin olenko saanut nukuttua. Vastasin, että en ole. Löin salkun käteen, laitoin vaatteet päälle ja kävin itse hakemassa omat lääkkeet. Se laukas ja rupes uni maistamaan.
Kosonen ei jossittele tapahtunutta. Jossitteluun ei ollut varaa.
– Jos en olisi juossut ykkösestä kolmoseen en olisi tätä tarinaa kertomassa. Jos olisin tullut puoli minuuttia myöhemmin, oltaisi lähdetty kaikki. Silloin vielä liikuin, nyt en enää kun on tämä rollaattori. Tähän pitäisi tuoda moottori, Kosonen sanoo vakavana.
Hän meni onnettomuuden jälkeisenä päivänä raivaustöihin ja osallistui uuden soodakattilan rakentamiseen. Hän pysyi työskentelemässä soodakattilalla eläköitymiseensä saakka, vuoteen 1986. Työ tehtailla alkoi vuonna 1948 oppipoikana.
– Räjähdyksen jälkeen minulta kysyttiin lähetkö kattilalle töihin. Minä sanoin, että ihan sama missä sitä kuolee, Kosonen sanoo Markkamäen kodissaan.
Leo Luukkainen muistelee murheellisena 50 vuoden takaista tragediaa. Hän säilyi hengissä, mutta menetti hyvän ystävänsä räjähdyksessä.
LEO LUUKKAINEN toimi haihduttajana ja työpäivä oli mennyt tavanomaisia puhdistustöitä tehdessä.
– Tein koko päivän hommia räjähdyksessä kuolleen Väinö Kolun työparina. Vuoro oli juuri päättymässä kun hälytys tuli. Olin neljännen kerroksen pukeutumistilassa.
Luukkainen kertoo, että kaikki onnettomuudessa menehtyneet: Kolu, Rönneberg ja Nieminen lähtivät ohjaamon tasolta kuudenteen kerrokseen katsomaan missä on vika. Seuraavana päivänä sairaalassa kuollut Edvard Hyvärinen jäi kolmannen kerroksen tasolle.
– He menivät katsomaan missä vuotaa. Minä menin kolmannessa kerroksessa sijaitsevaan ohjaamoon ja ajoin koneita alas.
HÄLYTYS NÄKYI ohjaamossa paineen laskuna. Paine laski 60 kiloon asti, kun sen piti olla 90 kiloa. Kattilan pesä sammui kun sinne pääsi vettä ja kattila meni alas.
– Kaikki tapahtui äkkiä, eikä siinä ennättänyt toimia mitenkään. En ymmärtänyt kuin vasta räjähdyksen jälkeen, että oli tosi kysymyksessä.
Valvomon isot ikkunat särkyivät, sisällä oli paljon porukkaa, tehtaanjohtajasta lähtien.
– Ikkunat tulivat sisään ja höyryä pyrki joka paikkaan. Kattilan seinään repesi pari metrinen aukko. En ennättänyt reagoida räjähdykseen mitenkään, en lyönyt edes maihin. Säilyin vammoitta enkä aikaillut, vaan lähdin katsomaan missä pojat ovat.
26-VUOTIASTA Luukkaista odotti karu näky. Hän löysi kolme työkaveriaan nosturikuilusta. Hyvän ystävänsä Väinö Kolun eli Vännin kohtalo liikuttaa yhä suuresti.
Kulmanosturi pysyi paikallaan. Vaijerin päässä olleessa lokissa oli rukkaset puristuneena kiinni.
– Loki, eli vaijerin koukku, oli neljännessä kerroksessa ja pojat putosivat alas kellarikerrokseen. Eetu (Hyvärinen) lensi paineesta venttiiliä päin.
Luukkainen kertoo, että paine ei Kolua, Rönnebergiä ja Niemistä kuiluun heittänyt, vaan he yrittivät laskeutua alas kohtalokkain seurauksin. Nieminen kuoli ambulanssissa matkalla keskussairaalaan.
– Olisivat onnistuneetkin, mutta loki oli pahaksi onneksi neljännen kerroksen tasalla.
Kolmikko putosi neljä kerrosta alas. Luukkainen uskoo, että kuolema tuli putoamisesta ja vainajat paloivat pahasti kuumuudessa.
– Vänni olisi kyllä selvinnyt, jos vaijeri olisi ollut paikallaan. Hän oli niin kovakuntoinen kaveri.
Loukkaantuneet Aulis Halonen ja Eino Liimatainen tulivat kuudennesta kerroksesta portaita pitkin alas.
– He selvisivät kuolemalta palovammoin.
LUUKKAINEN LÄHTI Vesa Kososen tavoin sairaalaan tunnistamaan ruumiita. Hän jutteli Eetun kanssa, tietämättään, että se oli viimeinen kerta kun näki ystävänsä elossa.
– Eetu oli iloinen siitä, että minä selvisin vammoitta.
NOLLAVESISÄILIÖN päällä oli happoa, jota pääsi säiliöön. Se syövytti kattilan putket., näin Luukkainen kertoo tapahtumaketjun laukaisseesta tapahtuneesta. Hän tutki onnettomuuden jälkeen Varkauden konemestareiden kanssa putkien vahvuuksia.
– Viidennen kerroksen verhoputkisto oli syöpynyt ja se oli turman aiheuttaja.
Elämä jatkui ensin raivaustöiden merkeissä, mutta Luukkaiselle tuli vielä kaksi rankkaa pestiä eteen.
– Toimin mannekiinina ja asettauduin kellarissa asentoihin missä vainajat olivat. Poliisit ottivat valokuvia. Hautajaisissa kannoin ystävieni arkkuja kirkkoon.
LUUKKAINEN osallistui uuden tornin rakennuspuuhiin ja meni kattilalle töihin, tällä kertaa lämmittäjäksi.
– En minä osannut pelätä uutta räjähdystä, Luukkainen sanoo katsellen parvekkeeltaan uuden tehtaan piipun nousua kohti taivaita.
Luukkainen kuvaa röntgenlaitteella uuden kattilan putkien hitsaussaumoja.
