Enu on käsite ja täysin palvellut. Nyt on tullut aika kääntää uusi lehti elämässä. Tähtiä ei tehdä – sellaiseksi synnytään!
Kaupungin tuoreimman eläkeläisen nimi on Pertti Tikander, ytimekkäästi Enu (63). Tätä haastattelua tehdessä pöllyää kalkkiviivat kaupungin palveluksessa, sillä edessä on enää viikon verran työpäiviä. Nyt on jo lähtökahvitkin työkavereiden kesken juotu ja Enu on siirtynyt oloneuvokseksi.
– Et sitten kysy, mitä mä meinaan tehdä eläkkeellä, Enu tuhahtaa viimeiseksi jääneen tukikohtansa, entisen matkahuollon tupakkipenkiltä.
Eli, mitäs sä sitten eläkkeellä meinaat tehdä? Tuleeko eläkeläisten kiireet? Kutsuuko stage? Lähdetkö konserttiin ihan yleisön roolissa.
– En mitään, ei tule, ei kutsu ja en lähe. Mä aion olla tekemättä mitään, vastaa Enu.
Tämä selevä.
– Lämmitän saunaa, juon lähdevettä ja grillaan makkaraa Ruotinkylällä, Ronttospohjalla. Mökkikausi alkoi vapulta.
Enu tuli kaupungin leipiin jo kultaisella 80-luvulla. Ensin bändiohjaajaksi ja jäi eläkkeelle kulttuuriohjaajan monenkirjavista hommista. Enuksi Enun paikalle hakee kaupunki nyt tapahtumateknikkoa.
– En minä muista milloin oon tullut kaupungille töihin, mutta sen mä muistan, että oon saanut30-vuotislahjan. Mun hommissa kulttuuriohjaaja ollut ihan väärä nimike. Olisi ollut hienoa olla kerran elämässään mestari, salimestari, Enu nauraa.
Kaupungin salit ovat tulleet tutuiksi: Painotalo ja Suolahtisali nyt viimeksi. Sitä ennen kuviossa oli Mäkkäri, Työski, nuorisotilat ja Kuhnamon Studio.
Ympyrä sulkeutui. Ensimmäinen toimisto oli Viiskulmassa vanhassa Mäki-Matin talossa ja nyt työura loppuu naapuritontille.
– Mun eka pomo oli kulttuuri- ja raittiussihteeri Hannu Holopainen. Meillä synkkasi heti, ja hän mut tähän työhön yhytti. En ollut koskaan tehnyt teatteria, ja yht`äkkiä olin säestämässä tekemässä yhtä ja toista. Hannu oli aikaansaava, ja pisti kaupungissa käyntiin monia hyviä juttuja, kuten teatterin ja Kuhnamon studion. Mä nostan hänelle hattua, arvostus Hannua kohtaan on korkealla tasolla.
Muistellaan viimeksi mainittua. Enu kertoo, kuinka Hannu visioi studioista niin sanottua kelluvaa mallia.
– Kannettiin lattialle ämpärikaupalla hiekkaa, joka pehmensi ääntä. Pulmana oli, ettei talossa ollut vessaa. Hanki on keltaisena ja jos tuli tarve käydä isommalla tarpeella, piti kipaista huoltoasemalle. Taiteen tekemisen tiimellyksessä ei tällaisia puutteita ajateltu, ja siksi käytiin kotona vessassa ennen lähtöä.
Kuhnamon Studio oli suosittu mesta. Siellä sai bändit tehdä äänitteitä ja levyjä halpaan hintaan.
– Siellä kävi lauluntekijöitä ja bändejä ympäri maakuntaa. Tehtiin muun muassa YUP:n eka levy, pari sinkkua ja EP siellä. Ollaan Tynkkysen kanssa oltu siitä lähtien kavereita.
Vuosikymmenten aikana on työnkuva muuttunut. Ensi alkuun leipä tuli nuorisopuolelta.
– Tehtiin Rokki-Shokkia ja Ala-Keiteleen Rock-kavalkadia ja vaikka mitä kulttuuritapahtumia. Hannulla oli hyviä suhteita Helsinkiin, ja sitä kautta saatiin Äänekoskelle hyviä kursseja. Hyvin on muistissa Tuovisen Tipin vetämä studiokurssi. Kaikki vaan kävi jouhevasti.
Ja niitä bändejä oli! Enu on pannut harmikseen merkille, että nuorisobändit ovat hävinneet kapungistamme.
– Ennen niitä oli ihan pirun monta! Järkättiin paikallisia bändikatselmuksiakin ja lähtihän tältä seutukunnalta soittajia myös rockin SM-kisoihin asti.
Enu muistelee, ettei aikoinaan hänen alalleen kouluttauduttu. Työtä osasi tehdä oman harrastuksen pohjalta. Toki innokkuudellakin oli oma roolinsa. Kantapään kautta on saanut oppia.
– Alkuun ei kaupungilla ollut kuin lauluvahvistin. Nyt on kamaa kertynyt.
Työ ei ole ollut sidoksissa vuodenaikaan vaan se on sitä kuuluisaa 24/7 hommaa.
– Ei tässä aikaa olla katsottu. On menty ja tehty, kun oli mukavaa.
Jos joku harmittaa, niin se, ettei äänekoskelaiset tahdo arvostaa paikallista tekemistä. Jaksetaan valittaa, ettei mitään tapahdu, eikä mitään järjestetä.
– Se on höpöhöpöä. On järjestetty moneen makuun ja vauvasta vaariin. Äänekoskelainen massa ei tahdo lähteä liikkeelle, jos liput on euron. Mutta jos tarjolla on ilmaista kahvia tai ämpäri, niin silloin saatetaan jalkautua. Jos Kaija K. vetäisee kannat kattoon Jyväskylässä, niin vekkihame lähtee kyllä helposti Nelostien suuntaan, Enu harmittelee.
Kun järjestetään tapahtuma on Enu paikalla ensimmäisenä ja lähtee viimeisenä. Työpäivät venyvät ja työ painottuu iltaan ja viikonloppuihin.
– Paikalla pitää olla henkilö, joka tietää toimia, jos jotain tapahtuu: missä on varauloskäynnit, mistä tulee sähköt, missä on päävesikatkaisija ja sydäniskuri, sammuttimet ja mistä löytyy vessapaperia.
Esimiehet ja lautakunnat ovat vaihtuneet. Enu on pysynyt, mutta nyt kääntyy historiassa lehti: aika ennen Enua ja Enun jälkeen.
– En sano, että odotan Painotalon remontin valmistumista tai mitä Suolahtisalille tapahtuu. Mä oon päättänyt, etten astu jalallanikaan kumpaankaan taloon. Ne on nähty. Nyt on aika tehdä jotain muuta, kantaa vaikka kaivosta tiskivettä, Enu nauraa.
Jos joku ei muista, mistä Enu tulee, niin kerrataan vielä:
– Isää sanottiin Entraksi ja mua pikku-Entraksi. Alakoulussa opettaja väänsi lisänimen muotoon Enu. Sillä mut tunnetaan, mutta äiti kutsuu mua aina Pertiksi.
Onnea ja terveyttä eläkepäiviin!
Lähtevän katse tähyilee horisonttia kohti, eikä siellä ei näy kellon kanssa juoksemista.
