Mikon Matkassa osa 1: Perheestä löytyi olkapää

Mikko Niskasen Äänekoskella asuva suku pääsee ääneen Mikon Matkassa -juttusarjan ensimmäisessä osassa. Miltä tuntui olla äkkiväärän, räiskähtelevän ja taiteellisen kulttuuripersoonan verta ja lihaa pienellä maaseutu- ja tehdaspaikkakunnalla, jossa Mikon tekemisiä seurattiin suurennuslasin kanssa?

Lapsuuden retket olivat vasta alkusoittoa tulevaisuuteen, sillä levoton sielu kulki omia polkujaan läpi elämän.

Mikko Niskasen sydän oli aina Konginkankaalla ja Äänekoskella ja kaipaus kotiseudulle kova. Hänen sydämensä palasi elämän loppuun saakka sinne, missä hän kasvatti itselleen juuret.

Mikon sanoin: ”Se osaa parhaiten kuvata elämää maaseudulla, joka on siellä asunut ja sieltä lähtöisin.”

Myöhemmin voimme vain todeta, että Mikko oli oikeassa.

MIKKO SYNTYI Äänekoskella tammikuun viimeisenä päivänä vuonna 1929 Lempi ja Uuno Niskasen kolmanneksi pojaksi. Pirtti täyttyi vielä kahdella pojalla ja pahnan pohjimmaiseksi, vuonna 1943, saatiin vielä tytärkin, Maija-Liisa.

Mikko oli vilkas, kertomansa mukaan ainainen harmi vanhemmilleen. Hän oli vaikea lapsi, joka omasi oman pään ja näkemyksen. Mikossa oli pitelemistä jo lapsena.

– Minulla oli tapana jo aivan pienenä hävitä omille retkilleni. Hakeminen oli toivotonta, kun eivät arvanneet, minne olin milloinkin pujahtanut. Jostakin aina tuotiin, ihme kyllä elävänä, kertoi Mikko Niskanen hänestä 42-vuotiaana kirjoitetussa elämänkerrassa Vaikea rooli.

Harvinainen yhteispotretti vuodelta 1981, jolloin Miina Äkkijyrkän tekemä rintakuvaveistos Lempistä luovutettiin. Kuvassa koko sisaruskaarti Pekka, Simo, Sakari, Esko ja Maija-Liisa, sekä Lempi-äiti.

Tältä näyttää Laitalan talo.

– Talossa oli neljä huonetta. Se oli hyvä ja kaikin puolin kunnollinen ja kaunis asunto, maalitkin vielä uutuuttaan kiiltelivät. Mutta isä halusi pois orjapillin alta.

Kuten Mikko varhaisessa elämänkerrassa luonnehtii, hänen isänsä teki rohkean leikkauksen: Proomukärrääjä, kuuden lapsen isä sanoutui irti työpaikastaan ja ryhtyi noudattamaan omaa työaikalakiaan. Hän myi rakentamansa talon vuonna 1938, keräsi perheen kyytiin ja muutti Liimattalaan ryhtyen pellonraivaajaksi.

Laitala-nimisen tilan asuinrakennus oli huonokuntoinen, kylmä ja ahdas. Maata talon ympärillä oli 52 hehtaaria, josta peltoa vain kaksi. Isää vaivasi maan nälkä.

– Koti oli hyvä ja vaatimaton. Kasvatus ankaraa ja perustui vanhempien arvovaltaan. Minusta oli vanhemmilleni eniten harmia, Mikko kertoi muistelmissaan.

Mikko luonnehti myöhemmin äitiään patriarkaksi, sellaiseksi, että Niskavuoren naisetkin kalpenivat.

LEVOTON VERI vei. Mikko sai tarpeekseen ja lähti maailmalle kesken perunavaonteon. Hän ilmoitti, ettei peltohommat olleet hänen työtään.

Jos tämä ei ole sinun työtä, niin lähde kävelemään, isä sanoi.

Ja Mikko lähti, vain 13-vuotiaana. Äiti pakkasi evästä reppuun. Selvää päämäärää ei murrosikää potevalla äkkiväärällä pojalla ollut.

Sakari-veli muisteli Peter von Baghin mammuttiteoksessa Ohjaaja matkalla ihmiseksi (2010), kuinka kotona raha oli tiukalla ja että sen hankintaan oli jokaisen osallistuttava.

– Ensin kävelin Konginkankaan kirkolle setäni luo. Tienasin elantoa metsätöissä uitoilla ja savotoissa ja toimin hevosmiehenäkin. Siitä jatkoin eteenpäin eli Jyväskylään autonasentajaoppiin, Mikko kertoi.

Lähtö ei ollut lopullinen ja suhteet vanhempiin ja sisaruksiin pysyivät lämpiminä.

Sakarin mukaan Mikolla oli jo lapsena taiteellisia taipumuksia. Mikko värväytyi Äänekosken Työväenteatteriin ja sai pikkurooleja. Suurempia rooleja irtosi Konginkankaan Nuorisoseurasta, josta tuli Mikolle vaikuttava opinahjo matkalla elokuvauralle.

Välirikko isän kanssa johtuikin osittain siitä, että isä ei pitänyt pojan näyttelemisestä nuorisoseurassa. Uuno-isä oli vakaumuksellinen työväenaatteen kannattaja ja isän tahdon mukaisesti Mikon olisi pitänyt pysyä vain työväentalon estradilla.

Markkamäessä asuva Pekka on viimeinen Mikko Niskasen sisaruksista.

MIKON SISARUKSISTA on elossa enää Markkamäessä asuva nuorin veljensä Pekka. Veljet Simo ja Esko ovat jo kuolleet ja monessa roolissa Mikon elokuvissa toiminut Sakari menehtyi maaliskuussa. Ainoa sisar kuoli vuonna 1984.

Pekka muistelee Mikko-veljeä suorasukaiseen tapaan.

– Mikko oli lapsena sellainen mölisijä. Piti kovaa ääntä, eikä hänen kotiin tulonsa jäänyt kenellekään epäselväksi. Ääni kuului jo kaukaa, vaikka Mikkoa ei vielä näkynyt, Pekka kertoo.

Ruokapöydässäkin Mikko mölisi, vaikka muu perhe kunnioitti ateriaa pysymällä hiljaa. Tämä häiritsi erityisesti isää. Kuten myöhemmin muistelmissaan Mikko kirjoitti, hänellä oli läpi elämänsä tapana avata suunsa väärässä paikassa.

Kotona sai tehdä töitä, ehkäpä ei sen enempää kuin missään muussakaan Liimattalan savussa.

– Työnteko oli aivan tavallista siihen aikaan. Isä oli aamuvirkku ja lähti räjäyttämään kantoja jo aamuyöllä. Me pojat saimme raivata jälkiä. Isä opetti kovaan työntekoon, myöhemmin sähkömiehenä veljiensä Simon ja Eskon tapaan leipänsä ansainnut Pekka kertoo.

Mikkoa yhdeksän vuotta nuorempi veli Pekka ei muista syntymäkodistaan mitään, mutta Laitalasta muistoja riittää.

– En muista sitä, kun Mikko lähti. Olin tuolloin vasta nelivuotias. Sen kuitenkin muistan, että äidillä ja isällä oli huoli ja sen, että Mikko oli odotettu vieras kotiin.

– Kun Mikko lähti, tuntui, että koko tienoo hiljeni. Mikko oli mukana järjestämässä kylällä juhlia, lausui itse runoja ja toimi kokoonpanevana voimana, näin on minulle kerrottu, Pekka sanoo.

Varsinkin isä odotti Mikkoa kotiin. Välit isän kanssa olivat lämpimät ja ehkä jopa äitiäkin läheisemmät.

Isä kuoli vuonna 1954. Asiat ja erimielisyydet oli saatu puhuttua halki ja Mikko muisti kiittää isäänsä siitä, että tämä laittoi hänet maailmaa katsomaan.

”Kun kasvettiin aikuisiksi, alettiin ymmärtää toisiamme.”

Mikon 50-vuotisreliefi ja Mikon vanhin lapsi Jorma Niskanen.

MIKON VANHIN lapsi Jorma syntyi suhteesta Liimattalasta kotoisin olleen Sanni Rautiaisen kanssa vuonna 1949. Mikko oli 20-vuotias ja päässyt Teatterikorkeakouluun.

– Äiti odotti minua ja muutti isän perässä Helsinkiin toiveenaan, että isä palaisi takaisin Keski-Suomeen, Jorma Niskanen kertoo.

Mikko ei palannut, sillä teatterimaailma ja suurkaupunki veivät hänet mennessään, eikä perhe-elämä ollut Mikolle vaihtoehto.

Mikko tunnusti Jorman omakseen ja lähetti rahaa Sannille.

Sanni oli katkera Mikon avioiduttua Eila Mäkelän kanssa vuonna 1951. Tästä liitosta Mikko sai vielä kaksi tytärtä, Marikan vuonna 1951 ja Marjan vuonna 1953. Avioliiton ulkopuolella syntyi Taina Virtasolan kanssa nykyään Ruotsissa opettajana työskentelevä Pia maaliskuussa 1953.

– Kun äiti meni naimisiin, minä sain kodin Laitalasta Liisan ja Sakarin luota vuonna 1953. Ja olihan siellä mummokin. Laitala oli turvallinen paikka, sainhan kasvaa omien sukulaisteni huomassa. Äiti piti yhteyttä säännöllisesti ja lähetti vaatepaketteja Laitalaan. Äiti kuoli parikymmentä vuotta sitten, Jorma kertoo.

Jorma oli neljävuotias, kun Laitalasta tuli hänelle koti. Mikko oli isä, jonka vierailuja poika osasi odottaa.

– Olin 12-vuotias, kuin Pojat-elokuvaa kuvattiin. Pääsin isän mukaan kesäksi Ouluun kuvauksiin ja toimin elokuvassa myös avustajana. Silloin ymmärsin, että isä oli kuuluisa.

Jorma pääsi Sakarin ja mummon kanssa tapaamaan isäänsä Helsinkiin.

– Myöhemmin kävin Helsingissä sähköalan maahantuojien kursseilla ja majoituin joko isän tai äidin luona. Isän luona oli yleensä filmiporukkaa, eikä sinne aina voinut mennä hommia sotkemaan, Jorma jatkaa.

Jorma oli rippikouluiässä aloittaessaan työt Niskasen sähköliikkeessä Äänekoskella.

– Lähdin vapaaehtoisena armeijaan, ja sen jälkeen alkoi tuntua, että nyt minä elän omaa elämääni ja että tästä se lähtee.

Jorma muistelee lämmöllä Sakaria ja Liisaa, joita ei omilla biologisilla lapsilla siunattu.

– Minä sain Sakarista miehen mallin ja Liisa piti minua kuin omana poikanaan, Jorma kertoo Laitalan talon olohuoneessa ja katsoo haikeana pöydällä olevaa kuvaa nauravasta Sakarista.

SAKARI ASUI Laitalassa 78 vuotta viljellen peltoja ja hoitaen metsää. 51 vuotta Liisansa kanssa naimisissa ollut Sakari kertoo Kömin Killan toimittamassa Kongintaival-julkaisussa näin:

”Mikko toi väriä elämään, tuli ja koppasi kyytiin ja sanoi, että saapi Liisa olla pari päivää rauhassa.”

Sakari esiintyi yhdessätoista elokuvassa ja oli mukana juhlassa, kun Mikolle luovutettiin Jussi-patsas.

Laitalan talo eli tavallaan, vaikka Mikko toi kotiin sen ajan kuumimpia tähtiä aina Tauno Palosta lähtien. Heinätöihin saapui muun muassa Matti Ranin.

– Tässä on kuva, jossa Eeva-Kaarina Volanen seisoo Laitalan takana kulkevan joen sillalla, Mikon poika Jorma Niskanen esittelee.

Pekka puolestaan kertoo, kuinka hän toimi levynsoittajana eräänä kesäisenä iltana.

– Pihaan oli kannettu levysoitin ja kaiuttimet. Tarmo Manni laittoi romanialaista kansanmusiikkia soimaan ja tanssi Tuire Orrin kanssa pitkin pihamaata. Minä en ymmärtänyt sen musiikin päälle mitään ja laitoin soimaan Vesivehmaan Jenkan. Tanssi loppui siihen paikkaan, Pekka nauraa.

Tämä on ensimmäinen yhteinen kuva Mikosta ja Jormasta vuodelta 1952. Heinätöihin Laitalaan saapui myös elokuvatähtiä. Vas. Mikon setä Veikko Niskanen perheineen. Lempi-äiti ja Uuno-isä, Matti Ranin, Mikko ja Sakari. 3-vuotias Jorma etualalla.

TOINI NISKANEN, Mikon Esko-veljen vaimo tietää, että Mikon ja Eskon välillä kipinöi viha-rakkaussuhde. Veljesten ikäero oli pieni, vain vuosi ja yhdeksän kuukautta, joten he kasvoivat lapsuutensa käsi kädessä.

Esko ja Mikko muistuttivat räiskyvän mielen lisäksi myös ulkonäkönsä puolesta toisiaan. Kilpailuvietin omaavat luonteet kohtasivat välillä niin, että kolina kävi.

– Mikolla oli omat polkunsa ja Esko katseli menoa sivusta. Kuuluisuus ja teatterielämä jättivät jälkensä Mikkoon. Hänen edesottamuksensa ja onnistumisensa tulivat tietoomme, totta kai. Mitään juopaa ei veljesten välillä ollut, vaan heidän välillään vallitsi todella positiivinen veljesrakkaus.

Toini seurasi Mikon elämää 13-vuotiaasta asti. Hänen kotitalonsa Putura on Laitalan naapurissa.

– Joki oli välissä ja ääni kantautui mäeltä mäelle hyvin tehokkaasti. Kyllä tiedettiin, milloin taitelija oli tullut kotiin! Toini sanoo.

Toini muistaa, kuinka Mikko opetteli laulua teatterikoululaisena ollessaan.

– Kaikille ei ole Luoja suonut laulunlahjaa ja silloin pitää ääntä kehittää. Ensimmäisen kerran pääsin tietoisuuteen Mikosta, kun hän tuli kotiin laulaen kantavalla äänellä ”Viimeisen kerran katson Dnjepriin…” Ei jäänyt kyläkunnalle epäselväksi, että Mikko on kotiveräjällä.

ESKO JA TOINI vihittiin vuonna 1953. Liittoa kesti vuoteen 1996, Eskon kuolemaan saakka.

– Esko otti Mikon kuoleman vuonna 1990 raskaasti. Kunnioitus Mikkoa kohtaan oli suuri. Kaikki veljekset olivat sisäistäneet Mikon kuuluisuuden ja sen mukana tuomat haasteet. On ollut ilo seurata, kuinka tämä toinen polvi, veljien ja siskon lapset kunnioittavat setäänsä ja vaalivat hänen muistoaan.

– Jokainen meistä ymmärtää, että elämä on elämää. Teot ja toimet ovat valittuja tai suunnittelemattomia, sellaista se elämä on.

Toini vahvistaa, että Laitala oli Mikon turvapaikka. Elämänsä aikana Mikko hakeutui usein lapsuuskodin huomaan. Hän tukeutui Sakari-veljeensä silloin, kun tarvitsi luotettavaa avustajaa elokuvaansa tai lohduttamaan kolhittua tai kolhiintunutta sieluaan.

Olkapää ja kuuntelija oli tarpeen tullen läsnä. Aina.

– Sakari oli veljeksistä tärkein, kenties siksi, että hän asui kotitilalla.

Äidin ja Mikon välit olivat lämpimät, mutta joskus sai seurata sivusta, kuinka Lempi-äiti murehti taiteilijapojan aikaansaannoksia.

– Lempi ei ollut poikkeus äitien joukossa. Hän antoi neuvoja eikä tykännyt kaikista toilailuista. Kun Mikko lähti kotoa, oli hänellä aina äidin tekemä eväspussi mukanaan.

Timo Niskanen on Mikko Niskasen Esko-veljen poika.

MIKON ESKO-VELJEN poika, kauppias Timo Niskanen, muistelee taiteilijasukulaistaan lämmöllä. Hän kertoo miettineensä jälkeenpäin Mikon pistäytymisiä Kauppakadulla sijaitsevaan myymälään.

– Tuohon se aina tupsahti ilman ennakkovaroitusta. Istui alas ja halusi kuulla kuulumisia, Timo sanoo ja osoittaa Kauppakadun työhuoneessaan olevaa tuolia.

Mikko oli aidosti kiinnostunut, miten Timolla tai myymälässä menee.

– Ei hän tullut koskaan vuodattamaan omia asioitaan tai tekemisiään, vaan kysyi rehellisesti, mitä minulle kuuluu ja kuunteli kertomaani tarkkaan, Timo kertoo.

Ensimmäinen kirkas muistikuva Mikosta löytyy kesältä 1964. Timo oli tuolloin yhdeksänvuotias.

Mikko kuvasi Äänekoskella kapearaiteisten junaratojen katoamisesta dokumenttielokuvaa. Äänekosken ja Suolahden välillä oli kapearaiteinen rautatie ja elokuva nimettiin raiteilla kulkevan Pässi veturin mukaan Pikku-Pässiksi.

– Mikko otti minut elokuvaan veturinkuljettajan pojan rooliin. Tehtäväni oli hypätä alas veturista ja vaihtaa raidetta. Kuvausten aikaan olin seurakunnan kesäleirillä Mämmellä, ja Mikko haki minut mukaansa punaisella Simcallaan. Muistan, että elokuvan tekeminen oli kivaa, mikäs siinä, sillä pääsinhän höyryveturin kyytiin!

Timo päätyi 16-vuotiaana Kahdeksan surmanluodin avustajaksi.

– Kuritettiin koulun pihalla pontikankeittäjän poikaa.

Kuuluisa setä ei aiheuttanut Timolle päänvaivaa.

– Se oli minulle aivan normaalia ja tietyllä tavalla hieno asia. Äänekoskella kaikki tunsivat tai tiesivät Mikon, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. Tottahan hänen elokuviaan ja hänestä julkaistuja lehtikirjoituksia katsottiin ja luettiin tarkkaan.

– Mikolla oli Käpykolossa asuessaan lumikelkkoja, sellaisia ei Äänekoskella tainnut muilla olla. Olihan sekin sedässä plussaa, kun pääsi hyppäämään kelkan selkään ja viilettämään pitkin Käpykolon metsiä, Timo nauraa.

Timo muistaa yhden erikoisen tapauksen: Mikko tuli Äänekoskelle Mersullaan, jossa oli valkoisella lampaantaljalla vuoratut penkinpäälliset.

– Ei niissä päällisissä mitään ihmeellistä ollut, mutta niissä takapenkillä irrallaan matkustavissa kolmessa karitsassa riitti pitkään ihmettelemistä. Mikko kuljetti karitsat Käpykoloon tanssilattian katolle syömään ruohoa. Mistä kaukaa karitsat olivat matkustaneet ja miksi niillä ei ollut kuljetuslaatikkoa, siihen en osaa vastata, Timo ihmettelee edelleen.

Mikko lähetti eläväisiä postikortteja maailmalta kotiin.

LEENA NICOLAOU on taiteilijan Esko-veljen tytär. Hän on viime aikoina lajitellut maaliskuussa kuolleen Sakarin arkistoja.

– Sakari on kerännyt kaikki pienimmätkin Mikosta kertovat lehtileikkeet talteen. Tallessa on myös uskomattoman paljon postikortteja, joita Mikko lähetti äidilleen ja myöhemmin Sakarille ja Liisalle. Kortteja on tullut matkoilta ympäri maailmaa ja Suomesta. Korttien sisältö on laaja kattaus ajatuksella kirjoitetuista kuulumisista, Leena sanoo.

Äidille osoitettujen korttien sisältö on lämmin. Kortteihin on piirretty kuvaa kulloisesta elämäntilanteesta.

Aulanko 1959: Parahin äiti. Monet terveiseni teille. Olen tällä kertaa Hämeenlinnassa. Kaikki menee hyvin. Olen kuun lopussa kotona yötä. Voikaa hyvin. Terv. Mikko. PS: Jorma voi hyvin ja ole ahkerana.

Moskova 10.7.1973: Terveiset täältä elokuvajuhlilta. Elokuvaa ei ole vielä esitetty, muuten menee normaalisesti. Terv. Mikko

Davos 31.12.1972: Poikasi täällä, eikä huolia päällä. Täällä en elä vuorilla enkä nauti huorilla. Pidän olostani, nautin käpykolostani. Päivä paistaa, silmät loistaa, elo siintää. Tunteet outoa ja kaipuun kestää. Kuljen taas kotiinpäin, muistot nuo vain syömmessäin. Minä se vain olen, poikasi Mikko.

Lontoo 23.8.1980: Olen täällä maailmalla jälleen, jo viikon olen kulkenut ilman että muita suomalaisia olisi ollut lähettyvillä. Katselen teatteria ja elämää, tällä tavoin saan taas etäisyyttä moneen asiaan ja voin lähteä uusia töitäni toteuttamaan. Välillä vähän haikea olo. Mikko

Pariisi 28.10.1980: Tämä on sittenkin merkillinen kaupunki. Ihmiset ovat sydämellisiä ja ystävällisiä. Näen paljon ja tutustun uusiin asioihin. Koko elämäni on taas käymistilassa. Minä voin hyvin. Voimia sinulle ja kaikkea parasta. Mikko

Leena kertoo Mikon olleen sosiaalinen, eikä tämä häiriintynyt lapsien melusta tai väenpaljoudesta.

– Hän halusi, että me lapset pyörimme ympärillä ja ihmisiä on läsnä. Mikko oli sellainen, ettei hän koskaan hätistänyt lapsia pois. Kun hän tarvitsi tilaa, hän vetäytyi itse omaan rauhaansa.

Muistot ovat vain hyviä. Leena muistaa olleensa mukana, kun Mikko ohjasi elokuvia Äänekoskella tai Konginkankaalla. Olipa hän mukana Naantalissakin.

– Siellä kuvattiin Käpy selän alla -elokuvaa, ja muistan, kuinka jännää se oli. Mikko piti tärkeänä sitä, että me lapset pääsemme seuraamaan elokuvan tekoa.

Myös Leena pääsi valkokankaalle elokuvaan Laulu tulipunaisesta kukasta vuonna 1971.

– Minun piti sanoa yksi lause, ja epäonnistuin siinä! Harjoittelin repliikkiäni hirveästi, mutta jännitin kameran edessä oloa. Mikko ei leikannut kohtausta pois, eikä sillä suorituksella Hollywoodin ovet avautuneet, Leena nauraa muistellessaan teinityttönä tapahtunutta elokuvarooliaan.

Mikon Esko-veljen tytär Leena Nicolaou.

LEENA MUUTTI myöhemmin Kyprokselle. Mikko kävi hänen luonaan kylässä viipyen viikon.

– Ystäväni Ritva on elokuvaohjaaja Dome Karukosken äiti. Olemme nauraen leikkineet ajatuksella, että Dome sai kimmokkeen alalle kohtaamisesta Mikon kanssa.

1980-luvun alussa pitkätukkainen Mikko tuli ovesta ryskyen sisään Laulua Dnjeprille tapaillen.

Dome oli herännyt juuri päiväuniltaan ja leikki lattialla, kun Mikko tuli paikalle. Hän katsoi Mikkoa säikähtäen, sillä ei ollut koskaan nähnyt pitkätukkaista miestä eikä kuullut niin äänekästä laulua.

Viimeinen kohtaaminen on jäänyt Leenan mieleen tarkasti. Mikko oli sairastanut syöpää jo jonkin aikaa, ja Leena kävi ennen lentokoneeseen nousua tapaamassa häntä.

– Tiesimme, että kohtaaminen jää viimeiseksi. Mikko pyysi anteeksi, jos on loukannut. Hän tiesi, että äkkipikaisen luonteen omaavana on saattanut loukata läheisiään tai ystäviään. Hän halusi varmistaa, että mikään ei jää hänen kuolemansa jälkeen kalvamaan, Leena muistelee.

TEKSTI: MARJO STEFFANSSON

KUVAT: MIKKO NISKASEN PERHEALBUMI, MARJO STEFFANSSON