Kahdeksan Surmanluotia –elokuvan tekoprosessia varjostivat lukuisat vastoinkäymiset. Aihe oli arka, ja varsinkin poliisit tuomitsivat elokuvan filmaamisen. Eivätkä poliisit olleet ainoita, tuntui kuin puolet kansakunnasta oli elokuvahanketta vastaan.
Yksi syy vastustukseen saattoi olla, että Pihtiputaan traagisista tapahtumista oli kulunut vain pieni hetki, kun Mikko Niskanen ryhtyi jo suunnittelemaan täyttä päätä aiheesta elokuvaa. Aihe oli poikkeuksellisen arkaluontoinen, joidenkin mukaan sellainen, ettei se kestänyt julkisuutta.
– Pelkkä Pihtiputaan tapauksen mainitseminen oli ihmisille punainen vaate ja elokuvan tekeminen siitä monien mielestä selvää rikollisuuden suosimista, Mikko totesi kirjassa Vaikea rooli.
Moraalinen vastustus oli vasta alkua vaikeuksille. Median kirjoittamat artikkelit elokuvahankkeesta sai Yleisradiossakin mielialan epäröiväksi. Autenttinen materiaali, muun muassa poliisien hautajaisissa kuvattu filmi, oli Ylen Jyväskylän toimituksessa ”hävinnyt”. Mikko matkusti Jyväskylään etsimään pyytämiään materiaaleja, ja löysi ne viimein roskiksesta.
PÄÄOSAA esittämään kaavailtu Erkki Pajalan saaminen rooliin osoittautui mahdottomaksi ja Mikko koki, että hänen oma urakkansa alkoi tuntua ja toivottoman raskaana.
TV-teatterille tehtävään elokuvaan ei annettu liiemmin pelimerkkejä, ongelmaa korosti se, että 80-minuuttiseksi kaavailtu elokuva paisui yli viisituntiseksi.
– Surmanluotien pituus on 5 tuntia 16 minuuttia, ja sen kokonaiskustannukset ovat vajaa kymmenesosa Pohjantähden ja vajaa kolmannes Komisario Palmun erehdyksen kustannuksista. Siinä vähän tuotantolukuja, laski Mikko tulistuneena.
Erilaisten ovien takana odottelu vei aikaa. Aikaa paloi myös tuotantoporukan saamisessa Käpykoloon. Mikko kuvasi yksin niin paljon kuin pystyi: hänen yksin kuvaamiksi otoksiksi tallentuivat elokuvan kohtaukset, joissa puitiin ja metsästettiin tai maalailtiin filmille maisemia. Mikko odotti kuvausryhmiä, jotta pääsisi filmaamaan toden teolla.
– Liimattalan puhelinkeskus välitti minulle tiedon, että odottamani kuvausryhmä oli lähetetty kolmeksi viikoksi Leningradiin tekemään dokumenttielokuvaa Leninistä. Miten minä onnistun, kun koko käytäntö on pyllistänyt minulle? Kirottua tämä ainainen odottaminen. Eikö minulle riitä käsikirjoitus, kuvaus, näytteleminen, ohjaaminen. Pitääkö minun lähteä Helsinkiin rukoilemaan erikseen jokaista nappia, että kuvaus lähtee luistamaan. Juuri nyt mittani on täysi, kertoi Mikko muistelmateoksessaan.
TAUNO PASASEN vaimo meni yllättäen poikkiteloin. Hän lähetti kirjeen Yleisradioon, jossa toivoi elokuvan teolle stoppia.
– Tilanne oli synkkä. Elokuvaa oli kuvattu jo yli puolet, sitä uhkasi pahimmassa tapauksessa keskeyttäminen kokonaan. Joka tapauksessa työ vaikeutuisi nyt huomattavasti.
Yleisradion apulaisjohtaja, varatuomari Matti Anderzén antoi lausunnon, jonka mukaan kenelläkään ei ole juridisia oikeuksia kieltää elokuvaa. Kysymys oli lähinnä moraalinen. Mikko tarttui tähän lausuntoon kuin hukkuva oljenkorteen.
Seuraava takaisku tuli Yleisradion taholta: elokuvan teko saisi loppua Keski-Suomessa, ja tuotanto olisi siirrettävä Pasilan studioille.
– Monta nöyrää neuvottelua virkaportaissa, monta nöyrää puhelua ja lopulta saimme luvan rakentaa studioon pirtti – se pirtti, joka olisi koko ajan ollut Konginkankaalla valmiina.
Myöhemmin tuotanto siirtyi vielä Konginkankaalle viimeistelemään elokuvaa.
– Kevätkesän raikkaat tuulet puhaltavat Käpykolon rinteille. Pitkän ja kiduttavan olotilan jälkeen elämänilo ja työnilo palautuvat. Kerään ryhmäni kasaan. Kirjoittelen repliikkejä, odottelen kärsimättömänä kuvausryhmän saapumista. Sitten se taas alkaa. Elokuvaa jatketaan. Se on minulle samaa, että elämä jatkuu.
Elokuva tehtiin loppuun kohtalaisen suopeiden tuulien saattelemana, jos ei lasketa äänityksen, miksauksen ja leikkauksen olosuhteita.
Tekniset vaikeudet Yleisradion Mikon primitiiviseksi kutsumissa olosuhteissa toivat omat haasteensa.
MIKOLLE TÄRKEIN palaute tuli kotikentältä. Kun Mikko tuli käymään Liimattalassa ja kuuli kerrottavan, kuinka ihmiset ovat kovasti ihmetelleet ”miten se on noinkin saatu kasaan tuo elokuva.”
– Siihen ensi-ilta arvosteluun olin täysin tyytyväinen.
Presidentti Urho Kekkonen katsoi Surmanluodit yhdellä istumalla. Kekkonen antoi elokuvasta ylistävän lausunnon.
Poliiseilta saatu palaute tuli myönteisyydessään yllätyksenä.
– Kyllä ne jaksoivat poliisien juhlissa sitä kehua. Sanoivat, että olet tehnyt elämäsi työn.
Myös Tauno Pasanen näki elokuvan Turun vankimielisairaalassa.
– Näin se ol elämä siellä. Se ol niin tarkkaan kuvattu tuo minun elämänkohtalo, että se on kuin suoraan minun sieluistan revästy, Pasanen sanoi elokuvan nähtyään.
Suomen Elokuvasäätiön Harri Ahokas:
“Surmanluodeissa korostuu taiteilijamoraali”
Mikko Niskanen palasi siihen maailmaan, siihen elämänpiiriin jossa oli syntynyt, jossa oli kasvanut ja jota hän kunnioitti. Tästä syntyi Kahdeksan surmanluotia. Se on esitysteknisesti tv-sarja, mutta sen vahvuudesta kertoo se, että kaikissa vakavasti otettavissa äänestyksissä se on valittu ylivoimaisesti Suomen kaikkien aikojen parhaimmaksi elokuvaksi. Suomen elokuvasäätiön kotimaan levityspäällikkö Harri Ahokas ylistää.
– Kahdeksassa surmanluodissa on yksi merkittävä ominaisuus jota haluaisin korostaa. Se on taiteilijamoraali. Mikko Niskanen näytteli itse elokuvan päähenkilön eli Pasin roolin. Hän meni vaativampaan ja pahimpaan paikkaan aina itse. Tämä on valtavan hieno esimerkki myös tämän päivän elokuvan tekijöille ja toivoisin, että tulevat ohjaajasukupolvet noudattavat. Ahokas kertoo.
Ahokas sanoo, että Surmanluoteja on syytä pitää Niskasen pääteoksena.
– Tämän jälkeen hän teki myös monta merkittävää elokuvaa, joista Mona ja palavan rakkauden aika sekä Ajolähtö kertovat yhdestä ohjaajan erityisominaisuudesta, jossa hän on parempi kuin muut. Hänen kyvystään työskennellä amatöörien ja ammattilaisten kanssa sillä tavalla, että kummatkin samassa elokuvassa pääsevät näyttämään omia vahvuuksiaan. Niskasen yksi tunnusmerkki oli myös se, että hän löysi ensimmäisenä merkittäviä elokuvanäyttelijöitä ja sai heidät tekemään ehkä elämänsä parhaimmat roolit. Tämä on sellainen kyky joka harvoilla ohjaajilla on.
TEKSTI MARJO STEFFANSSON, KUVA YLE
