ÄKS

Pasi Lönnin Joulusatu: Paavo Sekarotuinen

24.12.2015 18:00 (muokattu 25.12.2015 11:02)

Paavo loikoi virttyneellä matolla kopissaan, joka oli eristetty villoilla ja jonka katossa naksui sähkölämmin. Ruokaa ja vettä piisasi yllin kyllin, lattialla lojui lukuisia vilttejä ja takaseinää koristi ikkuna, jota ei ollut pesty moneen kevääseen mutta josta kuitenkin näki hyvällä tahdolla läpi.

Mustaa joulua tappamaan oli telkkarin ennusteissa povattu lunta, mutta ei vielä Äänekoskelle, nimittäin kartoissa lumiraja kulki Oulun korkeuksilta vinosti alas Kuopioon. Ennusteet ovat ainoastaan ennusteita, minkä Paavokin tiesi, oma lonkka povasi sään vaihtelut meteorologeja paremmin.

Emäntä lähti kauppaan, isäntää talossa ei ollut näkynyt sen koommin kun viimeisin toissa viikolla oli mennyt menojaan ja huutanut postilaatikolla, että iäksi jää ja että vee, vee ja vee. Hyvä kun oli ymmärtänyt lähteä, ei luun luuta osannut heittää vaikka muuta luksusta velaksi osteli yhdelle jos toiselle. Sitä edellinen isäntäkokelas sentään oli lenkittänyt kilometritolkulla pitkin Pukkimäkeä, kun oli halunnut etäisyyttä parisuhteeseen ja kohentaa kuntoaan sekä ulkonäköään seuraavaa suhdetta varten.

Kelloja siirrettiin syksyin keväin, juhlapyhiä palkallisista palkattomiksi ja joidenkin pyhien paikka vaihteli kalenterissa, mutta Joulu pysyi ainaisesti paikoillaan. Se jos alkaisi muuttaa ikiaikaista muotoaan, vahva elämän peruspilari murtuisi. Niin Paavo ajatteli, mutta ajattelu ei sitä elättänyt, ei Paavon tietääkseen muitakaan koiria, lopulta harvoja ihmisiäkään.

Kirkonkellot kaikuivat Paavon korvissa, minkä vielä nippa nappa kesti, mutta iloista uutta vuotta tulituksineen pitäisi piiloutua kopin perälle kaikkien vilttien alle. Paavo oli perinyt spanielin korvat, jotka toki sulkivat ääniä, mutta rajansa kaikella. Luonto oli luonut hyvät korvaläpät, mutta sangen tulehdusherkät. Paavo omasi shäferin tukevat jalat, lonkkavikaakin oli ounasteltu mutta ei koskaan tutkittu. ”Mitä sille enää, vanhalle koiralle”, oli kuulunut eläinlääkärin terveiset jo ajat sitten.

AATTOAAMU näkyi kainalot paketteja täynnä irvistelevissä ihmiskasvoissa, jotka eivät nähneet edes varjojaan kirkkaiden mainos- ja jouluvalojen yltäkylläisessä loistossa. Koiria 24. joulukuuta ei niin hetkauttanut, kinkuistakin jäisi vain uunin pehmentämiä, syömäkelvottomia porsaanluita. Värivalojen loiste ei niin haitannut, koska Paavolla – kuten koirilla yleensä – oli huono näkö. Kuitenkaan juhlaa ei voinut sivuuttaa, kun joululaulut ja kilikellot kuuluivat joka paikassa, olivat kaikuneet korvissa jo marraskuun lopulta saakka. Hajut ja tuoksut pysyivät aika lailla ennallaan, mitä nyt moninaisen ruoanlaiton, suklaiden, kynttilöiden, ulkotulien ja sen kaltaisten rituaalien aromit tulvivat sieraimiin, mutta Paavon kuono ei sellaisesta kostunut.

Jokin harmitti Paavoa – kenties ulkopuolisuus – mutta toisaalta ei oikein kunnolla mikään. Joulu salli vellomisen itsen kanssa, mutta Paavo ei halunnut rypeä omissa oloissaan. Paavo pitkästyi koppiinsa ja tuttua tutumpaan pihapiiriinsä. Se veti tassuilla pannan vinttikoiramaisen suipon päänsä yli ja jätti juoksunarun roikkumaan rintamamiestalon pihakoivun ja räystäsputken väliin. Kukaan ei huudellut perään, kun Paavo luikki tiheän orapihjala-aidan raosta kadulle.

Koira laskeutui Pukkimäeltä S-marketin kulmille. Kukaan ei ollut heittänyt namupaloja roskiksesta ohi. Tupakannatsoja olisi riittänyt, mutta Paavo ei ollut koskaan oppinut tupakoimaan. Asiakkaita lappoi sisään ja ulos niin, että ovi ei ehtinyt sulkeutua. Mustia muovikasseja liikerakennuksesta ulos kantaneet hymyilivät leveimmin ja aidoimmin.

KOIRA LOMPSUTTELI kävelytien vartta vanhan postinmutkan kautta ylös viiskulmaan. Ihmiset eivät enää kylillä kyselleet, mennäänkö Tapanina Koskenhoviin tanssimaan tai muistatko Holvihallin, ja Pässinrata oli suuri tuntematon. Ihmiset eivät joulukiireiltään pysähtyneet puhumaan toisilleen edes nykypäivän asioista. Paavo jatkoi Niskasen eteen ja suojatietä aina kirjaston kulmalle asti ja alas rantaan nostamaan jalkaa männyn juurelle, joka pian alkoi höyrytä. Jostakin kaukaa vastarannalta kantautui Paavon nenään tuoksu, mitä varten elo perustavanlaatuisesti oli luotu.

– Näinkö Joulu joutuisi myös vanhalle piskille? Paavo tuumaili puoliääneen ja alkoi murahdella mukavia.

Pentuna ja nuorena hän olisi uinut virran yli noin vain, mutta nyt oli toisin, ja tavallaan Paavo nautti odottamisesta ja tietystä hidastelusta, mikä eittämättä kuului Joulun sanomaan. Paavon leveä rintakehä kapean takapään edessä soti aerodynamiikan lakeja vastaan ja sukkulamainen olemus olisi hyödyttänyt vain takaperin uidessa, eikä Paavo sellaista osannut vaan polski hädin tuskin peruskoiraa.

TUULI MELKOISESTI ja Häränvirran ranta oli jähmettynyt riitteeseen. Paavo jännitti läpän tiukasti oikean korvansa päälle, jotta se ei tulehtuisi, ja jolkotteli pitkin rantaraittia. Se haistoi hautausmaan kynttilämeren ja näki sen epämääräisen välkkyvänä. Enemmän kuin Paavo näki, se tunsi kunnioittavat ja rauhalliset ajatukset, joita rinnemaahan kaivetut olivat saaneet päivän aikana osakseen. Ääneniemeen vievän kävelysillan luona Paavo veti vainua ja vastarannan haju voimistui, vaikka virran suuntainen tuuli yritti parhaansa mukaan sotkea sen alkuperää. Paavo kiristi läpät molemmille korville ja käppäili sillalle. Oikealla näkymä ylsi tehtaalle saakka ja vasemmalla Mustaniemen satamaan, jossa isot veneet oli kiskottu rannalle ja pienet käännetty pohjat ylöspäin.

Ylitettyään sillan ja rannan koivikon pidättäessä tuulta, Paavo haistoi tarkemmin ja tiesi päässeensä lähelle. Kuononpää kostui ja vartalo jännittyi.

ÄÄNENIEMENTIEN seutuville ennätettyään Paavo veti henkeä. Puhdasrotuinen englannincockerspanielinarttu oikoi jäseniään uudehkon omakotitalon terassilla. Mustavalkoinen karva kiilsi eikä mittasuhteista löytynyt moitteen sijaa: täydellinen rotunsa edustaja, näyttelyiden prinsessa varmasti myös ihmisten silmissä. Myös nyt Paavo haistoi ja tunsi enemmän kuin kykeni näkemään. Luonnon muovaama kuukausien kiertokulku, nisäkkään uudistuminen uutta elämää varten, ei noudattanut ihmisten keksimiä kalentereja eikä juhlapyhiä. Paavo tuskin ehti haukahtaa ja heilutella suuria korviaan ennen kuin spanieli vedettiin puoliväkisin sisälle. Paavo odotti ja odotti aina illan hämyyn saakka, mutta spanielia ei päästetty ulos. Kai Paavon aikeet oli nähty myös talon sisältä. Paavo luovutti. Kuitenkin se merkkasi pitkän kotimatkan puiden juuret ja lyhtypylväät. Matka tuntui kestävän iäisyyden.

KOTIKOPISSA karkulaista odotti yllätys: emäntä oli tuonut koppiin ison, lihaisan luun. Luuydintä imaistuaan Paavo veti viltin korville ja vaipui uneen. Paavo ei tiennyt, kuinka kauan oli nukkunut, kun aidan raossa rapsahti. Paavo nuuhkaisi ihanaa tuoksua, joka tuntui täyttävän koko pihan, Pukkimäen, Äänekosken ja koko maailman. Paavo puraisi itseään tassuun ja ulahti: se ei ollut unta. Spanieli kohotti vasenta korvaansa, Paavo kaapaisi kopin lattiaa. Spanieli tuli Paavon koppiin ja ne nukahtivat Jouluyöhön saman luun ääreen sähkölämmittimen naksaessa.

 

Teksti: Pasi Lönn
Kuva: Paju Kaitajärvi

Vastaa

ÄÄNEKOSKEN KAUPUNKISANOMAT OY
Torikatu 2, 2. kerros, 44100 Äänekoski
Avoinna sopimuksen mukaan
Puhelin 040 565 0941

TOIMITUSmarjo@aksa.fi
Marjo Steffansson
päätoimittaja 040 841 2945

MARKKINOINTIilmoitus@aksa.fi
Pirjo Hakkarainen
myyntipäällikkö 040 565 0941
Marjut Parola
myyntineuvottelija 040 730 4234
etunimi@aksa.fi

ILMOITUSVALMISTUS JA -AINEISTO
ilmoitus@aksa.fi

Tietosuojaseloste »
© Äänekosken Kaupunkisanomat Oy

AD Alfred
Elysium Solutions Oy