Raimo Juhani Jakonen syntyi Äijälässä 2.8.1944. Aikanaan aktiivisen ja monessa mukana olleen sydän hiljentyi Äänekoskella 5.9.2021, 77 vuoden iässä. Raimo Jakosta muistelevat Kari Perälä, Maija Piitulainen ja Sari Niskanen.
Nuori Raimo harrasti kaikkea liikuntaa ahkerasti, mutta riuska nuorukainen oli kuin luotu painijaksi. Pentti-veli oli kova kilpakumppani. Raimo tuli Urhon painitalliin sen huippuaikana; pienessä painikämpässä – ”koirankopissa” – valmennettiin Suomen parhaita painijoita. Kirjoitettiin, että ”Urhon paini kulkee kultakruunu päässä”. Veljekset pääsivät kovaan valmennukseen ja harjoituskavereita oli aina tarjolla: mestarit Väinö Hakkarainen ja Ivar Wacklin innostivat.
Raimon painissa yhdistyivät nopeus, yllätyksellisyys ja erityisesti hurja fyysinen kestävyys. Rajulla vauhdinpidolla hän ajoi vastustajansa läkähdyksiin ja usein ottelun viime hetkillä ratkaisi matsin edukseen. Raimo oli myös monipuolinen heittäjä ja yllätyksellinen vyöryttäjä.
Raimon ura kansallisella tasolla alkoi 1960-luvun alussa ja jatkui vuoteen 1982. Matsit jäivät, mutta paini jatkui valmennus- ja järjestötyössä 2000-luvun alkuvuosiin saakka.
Raimo kohosi painiyleisön tietoisuuteen 1964 ja 1965, jolloin hän voitti TUL:n juniormestaruuden. TUL:n mestaruuksia Raimolla on kahdeksan vuosina 1966 – 1977. SM-kilpailuissa paras saavutus oli pronssimitali 1972; pistesijoilla Raimo oli 1964, 1970, 1971 ja 1974.
Raimon hohdokkain saavutus oli Liittojuhlapainien voitto 1969 sarjassa 68 kiloa. Mukana oli kovat joukkueet mm. Unkarista, Puolasta ja Bulgariasta. Liittojuhlapainit olivat Urhon juhlaa: Raimon ohella Martti Pykäläinen ja Soini Kauppinen voittivat sarjansa, Väinö Hakkarainen ja Ivar Wacklin sijoittuivat kolmanneksi.
Raimo valittiin TUL:n Liittojoukkueeseen kymmenen kertaa. Se tiesi useita ulkomaanmatkoja. Tutuiksi tulivat mm. Tbilisi, Leningrad, Minsk, Rostov, Krasnodar ja Moskova. TUL:n mestarimerkki Raimolle myönnettiin1971.
Suolahden työväentalo, kansalliset painikilpailut 1960-luvun alussa:
Pieni poika tunkee lähelle näyttämöä, painimattoa. Salissa on pimeää, kirkkaat valot kohdistuvat matolle, jonne rennosti hölkkäävät veljekset Raimo ja Pentti Jakonen. Alkaa raju painiottelu, heitot ja vyörytykset seuraavat toistaan, pistelamput vilkkuvat, kansa ulvoo ja hurraa. Välillä pieni tauko, pyyhkeet viuhuvat hikiselle vartalolle kylmempää ilmaa. Kymmenen minuuttia ankaraa vääntöä. Tuomarin vihellykseen saakka jatkuu vauhdikas meno. Voittajan käsi ylös. Painijat kättelevät ja hymyilevät, sanovat jotain toisilleen. Pieni poika katseli lumoutuneena painijoita. Poika pääsi urheilun ytimeen: yrittäminen loppuun saakka, taistelu, voiton riemu, häviön katkeruus, reiluus, toisen kunnioittaminen, tappion reilu myöntäminen, valtava elämänilo.
On sanottu, että ensi vaikutelma on tärkeä. Kun kuulin Raimon kuolemasta, näin taas sen terveen, valtavaa elämäniloa uhkuvan iloisen miehen. Vuosien ja vuosikymmenten varrella ensi vaikutelma vahvistui. Raimo oli ylpeä omasta urheiluseurastaan Urhosta ja omasta kotikunnastaan Suolahdesta. Kun matolle kutsuttiin ”Raimo Jakonen, Suolahden Urho”, painikansa tiesi kaikkialla, että esiin astui odotettu loistava painija, joka taisteli loppuun saakka ja joka ylpeänä kantoi seuransa värejä. Raimo oli iloinen monista matkan varrella saamistaan todellisista ystävistään, joiden toveruus kesti loppuun saakka. Onnellinen Raimo oli kertoessaan perheestään, puolisostaan, lapsistaan ja sisaruksistaan.
Kari Perälä, seuratoveri
Miten suuri ja palava halu onkaan ihmisellä, joka haluaa olla mukana rakentamassa parempaa huomista, elämänlaatua. Leipää ja sen päälle särvintä, kaikille oikeus opiskeluun, työpaikkaan, hoivaan, tasa-arvoon, iloon, liikuntaan ja kulttuuriin.
Näiden asioiden eteen Raimo palavalla innolla työskenteli.
Työn kanavana toimi SDP ja Suolahden Työväenyhdistys, jonka eri tehtävissä ja puheenjohtajanakin hän toimi. Sitä kautta kaupunginvaltuusto, hallitus, eri lautakunnat, piirin kokoukset ja myös puoluekokous – lukemattomat tehtävät. Yhteistyössä kuntalaisten keskustelujen ja toisten ryhmien yhteistyön kanssa. Ammattiyhdistysliike SAK, silloin KTV oli hänellä tärkeä vaikuttamisen paikka, jossa hän toimi aktiivisesti ja myös luottamusmiehenä. Järjestötoiminta antoi myös vapaa-aikaan mahdollisuuden seuralliselle miehelle lauluun ja iloon. Suolahden demarit muistavat ahkeran, touhuavan, hyväntuulisen, mutta tiukan paikan tullen päämäärätietoisen toverin.
Raimo jätti jäljen, niin kotikyläämme, kuin myös sydämiimme. Hyvää matkaa!
Maija Piitulainen, ystävä ja toveri
Nuorelle avioparille Raimolle ja Armille syntyi 1965 tytär ja 16 vuotta myöhemmin poika. Työuransa Raimo teki Suolahdessa liikuntapaikkojen hoitajana, kenttämestarina. Työtään hän hoiti suurella sydämellä tunteja laskematta: urheilukentillä, luisteluradoilla ja hiihtoladuilla. Ajatus siitä, että ihmisillä oli hyvässä kunnossa olevat paikat harrastaa liikuntaa oli Raimolle tärkeää. Talviaikaan kunnossa pidettäviä latuja oli Suolahden ympäristössä kilometreittän. Viikonloppuisin perheessä huomattiin usein, että Raimo oli lähtenyt aamuyön pimeinä tunteina latuja ajamaan, jotta aamulla hiihtämään lähtijöille oli ladut kunnossa.
Luonteeltaan sosiaaliselle miehelle ihmisten kohtaaminen, ajatusten ja kuulumisten vaihtaminen oli luontevaa ja antoi ymmärrystä elämän kirjoon. Ja kun oli monessa mukana, niin paljon myös sattui ja tapahtui; sattumuksista selvittiin huumorilla. Ajatuksiaan itselleen tärkeistä ja ajankohtaisista asioista Raimo kirjoitti säännöllisesti Kenttämestari-lehteen kolmentoista vuoden ajan hyväntuulisella palstalla nimeltä: ”Juttua liikuntapaikan laidalta”.
Raimo viihtyi perheensä kanssa kesämökillä Sumiaisissa Hietasaaressa. Saareen kutsuttiin usein ystäviä ja sukulaisia. Raimo oli seuramies ja mukavaa tunnelmaa ylläpitävä isäntä, isä ja pappa, joka jutuillaan, lauluillaan, lentopallopeleillään ja savumuikuillaan sai ystävät ja sukulaiset viihtymään ja tuntemaan olonsa tervetulleiksi.
Musiikki oli rakas harrastus koko elämän ajan. Mukava muisto oli 16-vuotiaana tullut iskelmälaulukilpailun voitto kappaleella ”Tuuli tuo, tuuli vie”. Laulu ja tanssi, ne toivat iloa kaikkiin elämän eri vaiheisiin sekä Raimolle itselleen että hänen lähipiirilleen.
2000-luvun alussa todettiin muistisairaus, jolloin alkoi väistämätön luopumisen aika. Niin pitkään kuin mahdollista, Raimo pyrki harrastamaan liikuntaa. Näin hän viimeiseen asti toteutti omaa, muita kannustavaa ohjettaan: muistakaa liikkua, jotta jaksatte. Sairastamisen alkuvaiheessa tuli aikaa saattaa loppuun mieluinen asia, kun vuosien ajan mielessä työstyneet kymmenen tangosävelmää nuotinnettiin ja sovitettiin pojan Juhan ja Eero Lahden avustuksella.
Viimeiset elinvuotensa Raimo asui Äänekoskella turvallisessa ja lämminhenkisessä Hoivalassa.
Sari Niskanen, tytär
-
- Raimon pitkäaikainen työkaveri oli Kalle Hakkarainen, jonka kanssa liikuntapaikat pidettiin hyvässä kunnossa.
-
- Vuonna 1965 osallistui Raimo TUL:n Liittojoukkueen kilpailumatkalle Neuvostoliittoon, nykyiseen Ukrainen Nikopoliiin. Vastustajana kuvassa paikallisen Spartakin edustaja.
-
- Raimon huoltama latupohjareitti kulki Suolahden ympäristössä. Latuja oli Sisä-Suomen Sairaalan takametsässä, Hotelli Keiteleen pururadalla, Sirkkaharjussa, jäällä Korpisaaren ja Kovalan suunnalla sekä Laukaan maakuntaruralla että Suolahden urheilukentällä ja Majalan koulun pellolla.
