Antti Chrons on satavuotias herrasmies, jonka elämänvoima kumpuaa urheilusta, huumorista ja kohteliaisuudesta.
Palvelukoti Tukipuun pienessä huoneistossa makoilee hymyilevä herrasmies. Sukulaisten ympäröimän Antti Chrons juhli syntymäpäiväänsä 13. lokakuuta. Vuosia mittarissa on jo kokonaiset sata.
MILTÄ TUNTUU nyt miehestä, jonka elämän aikana on Suomeen saatu itsenäisyys, on käyty maailmansotaa, on nähty sortovuodet, Kekkosen kultavuodet ja syvä lamakin.
– Eniten ehkä ihmetyttää, että olen näin pitkään elänyt. Veljeni kuoli, kun olin vielä alaluokilla koulussa. Sisko sanoi, etten elä minäkään pitkään. Hän oli nähnyt unen. Mutta tässä vielä olen, Chrons sanoo.
Syntymäkoti oli Lappeella, mutta perhe muutti Äänekoskelle Antin aloitellessa koulutietä. Äiti oli saanut karjakon paikan Äänekoskelta. Viimeiset vuodet on vietetty sängyssä, mutta mieli on vielä kirkas.
– Ei ole elämässä aika tullut pitkäksi. Aina olen ollut menossa, enkä nukkunutkaan kuin neljä tuntia yössä.
Tämä kuva otettiin Antin 90-vuotis päivän kunniaksi. Päivänsankarin lisäksi kuvassa tuolloinen kaupunginjohtaja Hannu Javanainen ja liikuntatoimenjohtaja Markku Auvinen.
ANTTI HYMYILEE ja juttelee toimittajalle hyvin kohteliaasti. Sama mies saattaa silloin tällöin moiskauttaa käsisuudelman hoitajalle. Vanhan ajan herrasmies.
– Harmi, kun minulla on niin vähän tuoleja, Antti sanoo vieraiden etsiessä istumapaikkaa.
Moni Äänekoskella koulunpenkkiä kuluttanut saattaa muistaa Antin Keskuskoulun vahtimestarina.
– Töitä hakiessa sanottiin, että kävi huono tuuri. Oli 13. päivä ja minä olin 13. hakija. Mutta minä olen syntynytkin 13. päivä ja 13 on minun onnennumero. En minä ole koskaan mihinkään ennusteisiin uskonut. Minä sain sen työn.
Antin elämän aikaan Äänekoski on kasvanut kauppalasta vireäksi tehdaskaupungiksi. Uusi tehdas kiinnostaa, vaikkei sitä ihan paikanpäälle pääsekään näkemään. Mutta entisten tehtaiden nurkat on sitäkin tutummat.
– Siskon mies oli töissä paperitehtaan koneen hoitajana. Minä kävin joka pyhä viemässä sille evästä koneen vierelle.
SATAAN VUOTEEN on mahtunut ikävääkin. Sotaa käytiin etulinjassa vain sadan metrin päässä vihollisen kiväärin piipusta, eikä aina ollut ruusuista kotonakaan.
– Olen nähnyt nuorempana nälkääkin. Asuimme autiotalossa, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin äidin rukki ja tuoli. Jouluaattona oli juhla-ateriana puolikas reikäleipä ja oman maan pottuja.
Antti on tuttu myös koripallomaailmasta. Tosin vaan kentän laidalta, josta tuli välillä niin paljon ohjeita, että tuomari heitti miehen pihalle. Huiman peliä ei ole paikanpäälle päästy katsomaan enää vuosiin, mutta palo ei ole sammunut.
– Telkkarista Antti seuraa paljon koripalloa. EM-kisoissakin katsoi joka pelin, ”varapappaansa” onnittelemaan saapunut Johanna Chrons sanoo.
ANTTI ON ANSAINNUT myös Huiman kultaisen ansiomerkin, työstään ” Äänekosken voimistelu – ja urheiluseura Huiman hyväksi tehdystä työstä”. Vuonna 1985 ansiomerkin mukana saatu diplomi komeilee yhä Antin huoneiston seinällä.
Tukipuun ruokasalissa Anttia odottaa onnittelukomitea. Asukkaat, henkilökunta, seurakunnan ja kaupungin edustajat laulavat yhteen ääneen Uralin Pihlajan.
– Kiitos, satavuotias herrasmies kuiskaa herkistyneenä.
Antti Chrons kiittää kaikkia onnittelijoitaan.
