Suomen Elokuvasäätiön kotimaan levityspäällikkö Harri Ahokas arvostaa Mikko Niskasen tekemää työtä erittäin korkealle. ÄKSän toiveesta Ahokas tervehtii ilolla tänään starttaavia Mikkopäiviä:
Mikko Niskasen elokuvaohjaajan ura osuu moninaisten murrosten aikaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Suomi siirtyi agraarimaailmasta varsin nopeaa tahtia kohti teollista yhteiskuntaa ja kansalliskulttuuri alkoi saada kansainvälisiä vaikutteita. Vanhat arvot ja moraalisäännöt alkoivat horjua, uudet hakivat vielä paikkaansa.
Suomalaisen elokuvan suurten tuotantoyhtiöiden Suomen Filmiteollisuuden, Suomi-Filmin ja Fennadan kausi oli tulossa tiensä päähän kun Niskanen aloitteli elokuva-uraansa, ensin näyttelijänä ja sitten ohjaajana. Niskanen siirtyi vanhasta järjestelmästä uuteen sujuvasti ja ennakkoluulottomasti.
Mikko Niskasesta voitaneen todeta samoin kuin kirjailija Väinö Linnan kerrotaan sanoneen taustastaan: en unohtanut juuriani, revin ne mukaani lähtiessäni maailmalle. Lapsuuden ja varhaisnuoruuden kokemukset
Äänekoskella ja Konginkankaalla eivät painuneet taka-alalle vaikka Niskanen kävi sekä Teatterikoulun näyttelijälinjan että opiskeli elokuvaa Moskovan elokuvakorkeakoulussa. Olisivatko vuodet Neuvostoliitossa avanneet Niskasen silmiä tunnistamaan muita elokuvantekijöitä tarkemmin Suomessa alkaneen muutoksen? Ja näkemään sen sekä sisältä että ulkoa ilman tendenssihakuisuutta.
Mutta Mikko Niskanen pystyi ottamaan haltuunsa ja tuomaan elokuviinsa myös nykyajan ja siinä orastavat muutokset. Kun ohjaajan kolme ensimmäistä elokuvaa, Pojat (1962); Sissit (1963) ja Hopeaa rajan takaa (1963) vielä perustuivat romaaneihin ja olivat kerronnaltaan varsin perinteisiä sota-ajan leimaamia elokuvia, seuraava elokuva Käpy selän alla nousi modernin kotimaisen elokuvan merkkiteokseksi. Tullessaan ensi-iltaan vuonna 1966 Käpy selän alla sekä kuvasi että ennakoi suurten ikäluokkien kaupunkilaisten nuorten elämänjanoa ja sen muuttuneita arvoja. Elokuvan vapautuneessa tyylissä ja ilmaisussa aistii aikojen peruuttamattoman muutoksen. Melkoinen saavutus maaseudun kasvatilta! Lapualaismorsian (1967) ja Asfalttilampaat (1968) näyttävät jälkikäteen tarkasteltuna muodostavan Käpy selän alla -elokuvan kanssa ohjaajan toisen elokuvatrilogian, jonka teenoja olivat nuoruus ja uusi aika.
Herkkävaistoisena elokuvantekijänä Niskanen näyttää usein aiheiden antaneen valita ohjaajan eikä päinvastoin. Maaseudun kokemaan murrokseen Niskanen palasi vaikuttavimmin televisiolle ohjatussa suurteoksessaan Kahdeksan surmanluotia. Vaikka elokuva onkin muodoltaan neliosainen tv-sarja, sitä pidetään yleisesti kaikkien aikojen parhaimpana suomalaisen elokuvana.
Kahdeksassa surmaluodissa nousee vahvasti esille yksi elokuvaohjaaja Niskasen ominaispiirre hänen näytellessään elokuvan vaativan pääroolin itse. Taustansa ja kokemuksensa perusteella Niskanen tajusi, että pahimpaan paikkaan piti laittaa paras mies. Toinen Niskasen tuotannossa usein esille nouseva tekijä näyttäytyy myös tässä elokuvassa: amatöörien taitava valinta ja heidän ohjaamisensa. Se selittääkin pitkälle Niskasen elokuviin liittyvää aitoutta, tunnistettavuutta ja samastuvuutta.
Uransa loppupuolella Mikko Niskanen palasi vielä Suomea koetelleiden murrosten maailmaan – ja aina pienen ihmisen puolella. Syksyllä kaikki on toisin (1978) -elokuvaa ai sen ensi-illan aikaan osattu riittävästi arvostaa pienten kuntien ja pienyrittäjien käymän olemassaolokamppailun kuvauksena. Tänä päivänä elokuvalla on lähes dokumentaarista arvo erityisesti tuon ajan mielentilojen kuvauksena.
Ajolähtö vuodelta 1982 kuvaa kolmen nuoren miehen kautta sitä käsittämättömän suurta muuttoliikettä Ruotsiin, joka nykyisin tahtoo usein unohtua. Niskasen käsissä yleinen muuttuu yksilölliseksi kokemukseksi, johon katsojan on jälleen helppo samastua. Mona ja palavan rakkauden ajan nuoret seuraavana vuonna etsivät itseään maailmassa materian ja hengen välillä. Jos he ovat eksyksissä, ei aikuisistakaan juuri ole tien näyttäjiksi. 1960 -luvun optimismi on saanut tummempia sävyjä, mutta nuoria ja nuoruutta Niskanen käsittelee lempeästi.
Viimeisissä elokuvissaan Elämän vonkamies (1986) ja Nuoruuteni savotat (1988) Niskanen palaa nuoruutensa metsätöiden maailmaan Kalle Päätalon teosten pohjalta. Työnkuvaaja Niskanen onkin ehdoton. Nyt ei ole kyse romanttisista tukilaiselokuvista vaan ankarissa oloissa selviytymisen kuvauksesta. Niskanen hallitsee dokumentaarisen tyylin tallentaen metsätyömiesten oloja ja puunkorjuun työmenetelmiä, jotka ovat useimmille tämän päivän kaupunkilaisille täysin tuntemattomia.
Harvalla paikkakunnalla omaa elokuvaohjaajaa muistetaan niin näkyvästi kuin Mikko Niskasta Äänekoskella.
Kyse ei liene vain merkittävästä elokuvaohjaajan uran kunnioittamisesta vaan myös Niskasen henkilökohtaisesta arvostavasta suhtautumisesta kotiseutuunsa ja sen ihmisiin.
MikkoPäivät -tapahtuma Äänekosken uudessa KinoMikossa on hieno osoitus Niskasen muistamisen ja arvostamisen jatkuvuudesta. Ohjaajan urassa ja elokuvissa riittää analysoitavaa myös tulevaisuudessa. On myös tärkeää tallentaa Niskasen laajan ystävä- ja tuttavapiirin henkilökohtaisia muistoja hänestä. Luvassa on hienoja tarinoita ja lähes uskomattomia kertomuksia.
Suomen elokuvasäätiö tervehtii tapahtumaa ja toivottaa sen järjestäjille ja osallistujille mitä parhainta menestystä!
Harri Ahokas
Kotimaan levityspäällikkö
Suomen elokuvasäätiö
