Suru vie tuntemattoman maastoon. Äänekosken seurakunnan sururyhmässä kuljetaan yhteistä matkaa ja etsitään voimia selviytymiseen.
Äänekosken seurakunnan sururyhmä aloittaa pian. Sururyhmä on läheisensä menettäneille tarkoitettu vertaisryhmä, joka kokoontuu 6-10 kertaa puolen vuoden aikana.
– Jokaisen suru on ainutkertainen, mutta suruprosesseissa on yhteisiäkin piirteitä. Vertaisuudesta voi saada lohtua, sururyhmiä ohjannut diakoniatyöntekijä Jaana Sikorski sanoo.
Äänekosken seurakunta järjestää sururyhmät keväisin ja syksyisin. Ryhmän kesto on noin puoli vuotta, ja kokoontumisia on kuudesta kymmeneen. Ryhmässä on kaksi ohjaajaa, Sikorkorskin parina toimii pastori Jussi Summala.
Tapaamiset alkavat kuulumisten kysymisellä. Miten olet jaksanut, mistä olet saanut voimia? Ryhmässä voi kertoa tunteistaan, mutta voi olla myös hiljaa.
Kokoontumiseen kuuluu hartaus. Hiljentymisessä voi olla musiikkia, rukousta, Raamatun tekstejä tai muuta tilanteeseen sopivaa.
Keskustelut ovat luottamuksellisia. Osallistuminen ei edellytä kirkkoon kuulumista.
Omia tunteita ei pidä pelästyä
Sururyhmä on kuin matka. Alussa polku on sumun peitossa. Uusi elämäntilanne voi tuntua sotkuiselta ja pelottavalta möykyltä.
– Ohjaajat virittelevät keskustelua eri aiheista; miten tapahtumat ovat edenneet, mitä kuoleman jälkeen tapahtui, mitä on muuttunut ja miten muuttuneessa arjessa selvitään, mitä surun aikana voi tulla vastaan, millaisia muistoja surija kantaa, Sikorski kuvailee.
Sururyhmä saattelee ymmärtämään omaa surua. Sekin voi lohduttaa, että muilla on vastaaavanlaisia kokemuksia.
– Oma olo, tunteet ja reaktiot voivat yllättää. Moni voi ajatella, ettei näin tunteminen ole normaalia. Surun kohtaaminen voi lisätä taitoa kohdata itsensä ja toisen ihmisen myötätuntoisemmin, Sikorski uskoo.
Suru vie voimia. Uusi suru nostaa usein esille vanhoja, jo kauan sitten tapahtuneita menetyksiä, jotka satuttavat uudelleen. Niitäkin ryhmässä voi muistella.
Viimeisissä kokoontumisssa puhutaan tulevaisuudesta ja toivosta ja etsitään asioita, jotka auttavat jaksamaan, vaikka menetys kulkeekin mukana loppuelämän.
Paikka miksi-kysymyksille
Sururyhmässä menetyksestä voi kertoa pelkäämättä, että kuulija sulkee korvansa. Joskus omaa surua voi olla vaikea jakaa läheisten kanssa, vieraammalle on helpompi avautua.
– Eikä kaikilla edes ole läheisiä, joille puhua. Jollekin ryhmä on etappi, johon jaksaa mennä; helpottaa, kun tietää, että seuraava tapaaminen on parin viikon päässä.
Sururyhmässä voi myös nostaa esiin hengellisiä kysymyksiä. Miksi Jumala sallii kärsimyksen, jos on kaikkivaltias?
– Näihin ei aina löydy ryhmässä vastauksia, mutta on tärkeää, että jossain niitä voi kysyä. Ryhmäläisellä on mahdollisuus myös henkilökohtaiseen sielunhoitoon esimerkiksi ryhmätapaamisten päätyttyä.
Sikorski toteaa, että kaikki eivät ole ”ryhmäihmisiä”. Joku hakee lohtua ja vertaistukea vaikkapa musiikista ja kirjallisuudesta.
– On kuitenkin tärkeä, että surua saa käsitellä. Joskus ihminen voi painaa menetyksen taka-alalle ja koettaa unohtaa sen. Surematon suru tuntuu kehossa ja mielessä epämääräisenä ahdistuksena ja joskus fyysisenäkin kipuna.
