Suolahden Urho, tuo maineikas ja legendaarinen urheiluseura täyttää 110 vuotta. Historian lehtori, Urhon satavuotishistoriikin kirjoittaja ja urholainen Kari ”Polle” Perälä piti toimittajalle oppitunnin Urhon syntyyn vaikuttaneista asioista.
Urhon historian lyhyt oppimäärä antaa ymmärtää sen, kuinka Urho on iso osa Suolahtea, iso osa koko systeemiä, joka tarjosi urheilua laidasta laitaan, mutta myös terveysvalistusta, hyviin elämäntapoihin kannustamista, kulttuuriin tutustumista sekä ideologista ajattelua. Myös raittiutta pidettiin tärkeänä!
Urhon perustaminen johtui yhteiskunnan rakenteen muutoksesta, kun ihmisillä alkoi olla enemmän aikaa työn jälkeen. Aika oli suurlakon jälkeistä hurjaa ja kuohuvaa aikaa.
– Syntyi työväenliike ja Suolahteen perustettiin vuonna 1905 työväenyhdistys. Sen puitteissa kumpusi haave omasta urheiluseurasta. Huima oli perustettu neljä vuotta aikaisemmin, ja syntyi ajatus, että Suolahteen pitää saada oma urheiluseura, syvälle Urhon historiaan perehtynyt Kari Perälä kertoo.
Urho perustettiin työväenyhdistyksen alaosastoksi ja toimi sellaisena vuoteen 1920 saakka. Ensimmäisellä vuosikymmenellä jäsenmäärä oli korkeintaan 35. Ennen vuotta 1918 jäseniä oli alle sata. Jäsenistölle säännöt olivat tiukat: piti osallistua harjoituksiin ja omata nuhteettomat elämäntavat.
– Heti motkotettiin, annettiin varoitus tai jopa erotettiin jos jäsen oli tavattu humalassa. Seura saattoi ottaa humalikon takaisin, pöytäkirjaan kirjoitetuilla saatesanoilla: on luvannut parantaa tapansa ja otetaan takaisin.
Nimi Urho on samaa sukujuurta Huiman kanssa. Ei ole mitään lähteitä mistä nimen alkuperää voisi arvailla.
– Suolahteen oli muuttanut helsinkiläisiä, jossa oli perustettu aiemmin seura nimeltä Jyry. Urho -nimi kuuluu samaan lajiin. Samoihin aikoihin perustettiin Keski-Suomeen Haapakosken Jyske (myöhemmin Vaajakosken Kuohu) ja Muuramen Yritys. Urho kuvaa voimaa ja sopi hyvin työväen seuran nimeksi, Perälä pohtii ja kertoo, kuinka Urho Kekkoselta oli kysytty ”Mitä tiedätte Suolahdesta?”. Presidentti oli empimättä vastannut: ”Eikös painija Wacklin ole Suolahdesta.”
Kriisiaika, vuonna 1918, kosketti Urhoa suuresti. Suolahti oli punakaartin hallussa parin kuukauden ajan. Heti sisällisodan jälkeen, tammikuussa 1919, perustettiin Suomen Työväen Urheiluliitto, TUL, johon Urho välittömästi liittyi.
– Suolahdessa tapahtui vallankumous, kun työläiset ottivat vallan. Tietämykseni mukaan Urhon urheilijat olivat kaartin ydin. Työväenyhdistyksen legendaarinen poliitikko, August Koskinen kysyi, että ”Onko meillä aseita?” ja vastaus oli: ”On meillä tuo salonkikivääri.” Koskinen pohti, ettei sillä vallankumousta saada aikaan, sillä suojeluskuntaväellä oli käytössään Vöyristä tulleet puolensataa kivääriä. Kun valkoiset ottivat vallan Suolahdessa, Koskinen ilmoitti, ettei turvauduta väkivaltaan. Ainoa kahakka nähtiin sahanomistaja Ali Riihijärven hautajaisissa, ja senkin oli aloittanut muualta tullut ulkopuolinen henkilö. Kun valkoiset sai vallan, osa urholaisista joutui vankileirille ja osa kuoli Tammisaaressa. Suolahden työväentalo ja Kukkula toimivat vankilana. Vaikutus seuran jatkoa ajatellen oli vaikea: kuolemat ja vankileirillä vietetty aika vaikuttivat työläisiin ja Urhon toimintaan – osa oli joukoista poissa.
TÄMÄN RYTÄKÄN jälkeen käytiin kovia linjariitoja kommunistien ja ay-liikkeen kanssa. Homma kärjistyi kun perustettiin kaksi työväen urheiluliikettä, SUI ja PUI. Toinen oli Neuvostoliiton, ja toinen lännen työväenliikkeen johtama. Sisäinen poliittinen paine ja riidat näkyivät urheilussa voimakkaana.
– TUL:n johto alkoi erottaa jäsenyydestään seuroja, jotka suhtautuivat myönteisesti Neuvostoliitossa järjestettyihin spartakiadeihin. Suolahdessa käytiin aiheesta kova riita, ja näytti jo siltä, että toiminta Urhossa loppuu kokonaan. Johtokunta erosi, mutta palasi takaisin. Suolahdesta lähetettiin kirje TUL:n johdolle, jossa kerrottiin kuinka on liian kova rangaistus, jos Urho erotetaan urheiluliitosta. Pyydettiin, että spartakiadistit otettaisi takaisin vanhoina jäseninä. Urhon johtokunnassa käytiin asiasta äänestys, ja päädyttiin äänin 6-2 olla TUL:n kannalla. Jääräpäisyys olisi johtanut liitosta erottamiseen. Ainoa seura joka Keski-Suomesta erotettiin oli Haapakosken Jyske, josta perustettiin myöhemmin Vaajakosken Kuohu.
Suolahden suurin pamppu oli myös IKL:n johtohahmona toiminut tehtaanjohtaja Keskitalo.
– Tämä vaikutti suuresti uskallukseen liittyä Urhon jäseneksi, sillä se saattoi johtaa siihen, ettei töitä tehtaalta herunut. Ulkoinen paine oli kova, mutta koko ajan harrastettiin ja toimittiin.
Kuva (vuodelta 1953) on pelkkää säihkettä! Tässä on semmoinen joukkue että tätä vastaan olisi voinut tulla mikä tahansa joukkue maailmasta haastamaan ja huonosti olisi käynyt. Eturivi vas. Valio Hytönen, Väinö Hakkarainen, Aaro Salmi, Ivar Wacklin, Onni Hakkarainen, Eino Liimatainen ja Pauli Kärkkäinen. Takarivi vas. Ville Laulainen, Olavi Lahtinen, Pentti Hämäläinen, Valto Laulainen, Voitto Salmi. Kuva Urhon arkisto.
KESKUSTELU KÄÄNTYY painiin, Urhon voimajiin. kiitos menestyneiden painijoiden, Urho oli TUL:n paras urheiluseura 1950-luvulla. Paini otettiin seuran lajiksi 1910-luvulla, jolloin hankittiin painimatto, joka sijoitettiin työväentalon näyttämölle. Paini löi itsensä läpi 1920-luvulla ja Urho tuli koko Suomen tietoisuuteen kun ensimmäiset TUL:n mestaruuskisat painittiin Suolahden molskilla.
– Urho oli valtakunnan tasolla painiseurana aivan häikäisevä, kenties Suomen paras. Urhon trikoissa oli monta huippupainijaa, legendaarisimmat heistä Ivar Wacklin, Väinö Hakkarainen, Valio Hytönen, Pentti Hämäläinen, Onni Hakkarainen sekä myöhemmin Soini Kauppinen.
Koska monipuoliseksi paisunut harrastustoiminta oli suosittua, jouduttiin työväentalon näyttämö jakamaan kahtia: toisella puolella harjoiteltiin näytelmää ja toisella puolella painittiin. Oma painitupa rakennettiin vuonna 1926, työväentalon viereen. Olot olivat kuitenkin kehnon karut.
– Se oli koirankopiksi kutsuttu pikkuinen mökki, mutta siellä tehtiin Suomen parhaita painijoita. Hygienian puute oli iso ongelma, vaikka korvolla vettä painijoiden pesuun kannettiinkin. Painijat kärsivät paiseista. Kun tästä puhuttiin, he saivat käyttää tehtaan saunaa peseytymiseen.
Urhon alkuvuosien lajien tarjotin oli hyvin perinteinen: hiihto, yleisurheilu ja paini. Vuonna 1913 joukkoon liittyi myös naiset, harrastuksenaan lähinnä voimistelu. Rahaa toimintaan kerättiin erilaisista tapahtumista ja työväentalolla koettiin hirmuisia sykkeitä, voimistelun ja painin merkeissä.
– Urhon naisten edustusjoukkueella, näillä valiovoimistelijoilla, oli esityksiä vuonna 1945 peräti 51. Työväentalolla järjestettiin keväisin voimistelujuhla, jonka ohjelmisto vietiin läpi monta kertaa, sillä yleisö ei mahtunut sisään. Myös lapset osallistuivat seuran toimintaan ja pikkutyttöjen voimisteluesitys nähtiin jo Urhon 20-vuotisjuhlassa.
Tilaisuudet menivät pitkälti samalla kaavalla: ensin oli voimistelua, sitten puhe, kuplettiesitys, voimistelua, voimistelua, voimistelua, ja lopuksi tunti tanssia.
Sota-aikana Urhon toiminta oli hiljaista, naisten toimintaa lukuunottamatta. Talvella vuonna 1943 tapahtui käsittämätön muutos: toiminta rysähti liikkeelle, kuin olisi saanut turbovaihteen päälle. Perälä näkee syyksi Neuvostoliiton ottaman suuren voiton Staliningradissa.
– Tiedettiin, että liittoutuneet tulevat voittamaan ja me tullaan häviämään. Siinä vaiheessa työväenliike nousi haudastaan ja alkoi mahdottoman puuhakkaat, toiminnantäyteiset ajat. Urhon jäsenmäärä pomppasi sadasta kolmeensataan ja muutaman vuoden päästä kahdeksaansataan! Samalla Urhosta tuli valtavan suuri yleisseura.
Urhon 75-vuotisjuhlan aikaan painijoita oli näin valtava joukko!
Vuonna 1944, kun Suomi taisteli rintamilla hengestään, järjesti Urho Suomen ensimmäiset kansalliset poikapainit. Syksyllä, Lapin sodan aikaan Urho toimi isäntänä kansainväliselle painikilpailulle, jossa oli ruotsalaisia painijoita. Sodan jälkeinen aika oli vauhdikasta kun mentiin eteenpäin koko ajan.
– Oltiin onnellisia, kun tajuttiin, että seura saa toimia, noustaan ja kansa löysi itsensä. Vauhti oli Suolahdessakin kovaa: osuuskauppaliike tuli, Ville Puumalainen valittiin eduskuntaan, rakennettiin vanhainkoti ja koko Suolahden infrastruktuuri, hoivattiin evakkoja, leskiä ja orpoja, ja haaveiltiin urheilukentästä, joka saatiin Suolahteen olympiavuonna 1952.
Urhosta muodostui mainekas yleisseura jossa sai harrastaa monia lajeja: hiihdon, yleisurheilun, painin ja voimistelun rinnalle tuli jalkapallo, joka on Perälän mukaan vetänyt kaikkein eniten nuoria.
– Sen harrastamiseen löytyi kenttiä Suolahden jokaiselta laidalta. Lentopalloa ja pesäpalloa pelattiin, ja siitä on jopa Urhon naisilla TUL:n Keski-Suomen piirinmestaruus. Tuli mäkihyppy, suunnistus, jääpallo, painonnosto ja pikaluistelu. Nyt pelataan salibandyä ja jääkiekkoa menestyksekkäästi, Perälä iloitsee.
Kun Urhossa valmistauduttiin ensimmäisiin Liittojuhliin vuonna 1946, oli tunnelma korkealla. Urhon joukkue oli Keski-Suomen piirin suurin, 175 osallistujaa. Tyttöjä ja naisia näyttää olevan enemmistönä kuvattuna Helsingin olympialaisiin valmistuvalla stadionilla otetussa kuvassa.
PERÄLÄ KOKEE urholaisuuden voimakkaana vaikuttajana siihen, kuinka hän itse ihmisenä muovautui.
– Lapsuudessani taisi lähes joka jeppe kokeilla painia. Itse sain kyytiä Kauton Kalevilta, mutta talvi painiharrastuksen parissa teki sen, että oma pituushyppyennätys parani seuraavana kesänä metrillä. Koko ajan urheiltiin, kokeilin jopa lentopalloa. Ei ollut kyse siitä, tuleeko huippuja vai ei, vaan siitä, kuinka seura saavuttaa suuret nuorisojoukot. Vaikka politiikka on näytellyt suurta roolia urheilussa, ei se niinkään Suolahdessa itselleni näkynyt. Olin tervetullut SU:n koripalloharjoituksiin urheilutalolle ja keskustan koululla pidettyihin lentopallotreeneihinkin minua viittoiltiin tulemaan mukaan vaikka olin urholainen. Suolahti oli upea paikka kasvaa, oli sitten Urhon tai Suolahden Urheilijoiden paidassa. Oltiin avoimia, oli seurakuntia, partioliike, vapaapalokunta – nämä kaikki matalan kynnyksen paikkoja. Sai harrastaa mandoliinin soittoa tai nyrkkeilyä. Isä joskus harmitteli, että kävin siellä sun tuolla. Äiti toppuutteli isän harmistusta sanoen, että ei siellä pahuuteen opeteta. Yhtälailla pitää mainita Suolahden Urheiljat, joka tarjosi myös mahdollisuuden harrastaa urheilua, Perälä sanoo.
Kari Perälä oli myös loistava kestävyysjuoksija, jolta tuhat metriä taittui aikaan 2.40.02 ja kymppitonni aikaan 33,48.
TEKSTI MARJO STEFFANSSON, KUVAT URHON ARKISTO
