Äänekoskella liikkuu kummitusjuttuja. Ei enää niin kovasti kuin ennen, mutta legendaksi muutama tarina on päätynyt. Näin Halloweenin aikaan ÄKS kävi kummitusjahdissa Sumiaisissa ja Koivistonkylällä ja raportoi tuloksista keskiviikkona ilmestyneessä Äksässä. Halloween on kivasti kaupallinen amerikkalaisten lanseeraama hömppä jota me täällä Äänekoskella vietämme monissa perheissä, kouluissa ja illanvietoissa. ÄKS pohtii, milloin amerikkalaiset alkavat vastapainoksi juhlimaan Kalevalan päivää?
Soinisen Pekka museolta auttoi tarinoiden etsimisessä. Seuraava tarina on Kotiseudun Joulu -lehdestä vuodelta 1977. Aarne Wessman kirjoitti Äänekosken ratapihan kummitusjutun synnystä. Oletko kuullut kummitusjuttuja Äänekoskelta? Jos, kerro se meille: toimitus@aksa.fi
Vanhan ratapihan kummitus
Sekatavarakaupan iltahetket olivat hyvin rattoisia. Tavaksi oli tullut tulla kauppaan kuulumisia vaihtamaan ja aikaa kuluttamaan kuullen samalla päivän uutisetkin. Parhaita tarinan iskijöitä olivat Iso-Leppänen, Honkonen, sekä seppä Salmelin.
Pohdittiin päivällä sattunutta onnettomuutta joka vaati ihmishengen. Tehtaalla oli erään miehen takinlieve tarttunut vauhtipyörän remmiin, joka heitti uhrin katonrajaan saakka josta hän putosi kuolleena lattialle.
Tapaturman jälkeen lähti liikkeelle huhu, kuinka tehdasalueella oli nähty vaalea öinen aave, jonka arveltiin ennustavan jonkun kuolemaa. Jotkut epäilivät aavetta Ruotinkylän Pyykimäessä liikkuvaksi rauhattomaksi hengeksi, joka kummitteli häiriten asukkaiden yörauhaa kolkutuksillaan ja tihutöillään. Oliko tehdasalueen öinen kulkija sama vaeltaja?
Kummitus ilmestyi eräänä yönä vanhalle ratapihalle. Asemanhoitaja Savon heräsi siihen, kun ulkoseinällä ollut junan lähtömerkkikello löi kerran ja vaikeni sitten. Asemanhoitaja meni ulos katsomaan, mutta kellonsoittajasta ei näkynyt jälkeäkään. Kun ratavartija Juntunen tuli aamulla asemankonttoriin, tapaisi hän Savonin pöytänsä äärestä mietteisiinsä vaipuneena. Juntunen ihmetteli yleensä niin railakkaasti huomenet huikkaavan Savonin huolestunutta olemusta.
– Kuulitko kun aseman kello löi viime yönä yhden kerran, Savon kysyi Juntuselta.
Juntunen muisti Mannilan suunnalla kierroksella ollessaan kuulleensa lyönnin, vaikkakin heikosti. Kertoi vielä sen, etti ollut siihen sen enempää huomiota kiinnittänyt. Miehet tulivat yhdessä tuumin tulokseen, että kelloa on soittanut kummitus, kukapa muukaan. Hetken vielä mietittyään päätyivät kuitenkin ratkaisuun, että se saattoi olla pojakoltiaisten jekkuilua tai ohikulkevan humalaisen päähänpisto. Päädyttiin myös siihen, että asiasta ei puhuttaisi kenellekään, paitsi eräälle postiapulaiselle, jos hän vaikka sattuisi kuulemaan tekijästä.
Vaan ei kulunut montakaan iltaa kun alkoi jo tapahtua. Iltajunan tultua kello 20 aikaan postivirkailija havaitsi, että pari Hiskimäen poikaa odotti junaa monen muun kyläläisen tavoin. Junan tullessa ja muiden paikalta poistuessa jäivät pojat vielä paikalle kyräilemään. Yövartija tuli kello 21 paikalle vetämään yökelloaan, sovittiin, että hän lähtee tavanomaiselle kierrokselle ja asemanhoitaja Savon jää pimeään huoneeseen tarkkailemaan tilannetta. Sovittiin myös se, että kierrokseltaan vartija jää junanvaunujen taakse piiloon.
Hiskimäen pojat tulivat asemahuoneen edustalle ja todettuaan, että vartija on lähtenyt, eikä ketään muutakaan ole lähettyvillä, ryhdyttiin toimeen.
Yksi pojista veti asemankellon kohdalta vaunun alitse vahvan langan ja toinen sitoi sen pään kello kieleen, jonka jälkeen he menivät ratavallin taakse piiloon. Kohta vedettiin narusta kolme kertaa. Ratavartija riensi paikalle kuin myös asemanhoitaja ja pojat saatiin verekseltään kiinni. Koska pojat olivat tutuista perheistä vaati asemanhoitaja selitystä teoille.
– Ei meillä ollut tarkoituksena kuin soitta kelloa. Ensimmäisellä kerralla naru katkesi, ja siksi kello kilahti vain kerran.
Motiivina oli saada uusi kummitusjuttu kaupungille kulkemaan. Olihan kansanopiston männikössäkin nähty aave, joka oli koputellut nätin kotiapulaisen ovelle. Pojat saivat tekonsa anteeksi, kun lupasivat etteivät enää häiritse ja pelottele ihmisiä joutavilla vehkelyillään.
Hiskimäen pojat onnistuivat teossaan, sillä jo seuraavana päivänä sekatavarakaupassa ja kylillä kerrottiin ratapihalla liikkuvasta kummituksesta joka soitteli kelloa. Monet ovat soiton kuulleetkin. Kuulitko sinä?
