Vuoden 2015 urheilutekopalkinto ojennettiin Suolahden Urholle. Lasten kesäkisa kokoaa urheilukentälle uskomattoman määrän lapsia. Tässä jutussa muistellaan myös kultaista 1970-lukua.
Vuoden urheilutekopalkinto luovutettiin Suolahden Urhon lasten ja nuorten yleisurheilun sarjakisoille. Urhon kesäkisat keräävät vuodesta toisen huikean määrän osallistujia. Parhaana kertana urheilemaan saapui viime kesänä 155 lasta. Kaikkiaan osallistujia kirjattiin viime vuonna 330 päätä, ja keskimäärin kisoissa on ollut 120 osallistujaa. Viime kesänä kilpailuja järjestettiin 12 kertaa.
Liekö Urhon kesäkisoja järjestettäisi ilman Toivo ”Topi” Markkasta? Yleisurheilun grand old man Markkanen, 64, jaksaa kellottaa ja kannustaa vuodesta toiseen. Suolahden urheilukenttä on vetänyt aina, sen tietää valmennuksen vuonna 1974 aloittanut Markkanen. Nyt mennään kuitenkin kovissa päälukemissa.
– Aina on porukkaa piisannut, kun jotain on järjestetty. Varsinkin lastentapahtumat ovat saaneet suuren suosion.
Aallonpohja Suolahden kentällä koettiin 1980-luvulla, kun Markkanen joutui jättämään Suolahden ja lähti Pihtiputaalle vuosiksi 1981-1985, sen jälkeen Turkuun vuoteen 1993 saakka.
– Katkosta oli myös vuonna 1995 ja 1996, kunnes saivat houkuteltua minut taas mukaan ja takaisin. Lasten kesäkisat alkoivat taas vuonna 1997 ja niitä on joka kesä järjestetty.
Vuonna 1997 Markkanen lähti miettimään, mitä lapsille voisi keksiä. Hyvä konsepti oli valmiina, joten tarvitsi vain kääriä hihat.
– Alussa homma ei ollut näin isollaan, viimeisen kolmen-neljän vuoden aikana lapsia on kentällä ollut todella paljon.
Ilmiö on jännittävä. Väki vähenee, mutta lapset kentällä vaan lisääntyy.
– Ehkä tällaiselle on vain yksinkertaisesti tarve, ja vanhemmat ovat huomanneet, että lapsia kannattaa kannustaa liikkumaan.
Ikähaitari vaihtelee neljästä vuodesta aina 15-vuotiaisiin.
– Yli 11-vuotiaat saadaan laskea yhden käden sormilla, Markkanen harmittelee.
TOISTA OLI 70-luvulla, jolloin jokaisessa sarjassa juoksi, hyppäsi, työnsi, heitti ja ponnisti useita nuoria. Markkanen laskee, että kesä 2015 oli huippu osallistujamäärän suhteen. Yhtään kilpailua ei käyty, että osallistujia olisi ollut alle sata.
– Maailman meno on mennyt sellaiseksi, että 13-vuotiaat ovat niin aikuisia, että eivät lasten kisoihin tahdo lähteä.
Markkanen kannustaa Suolahden kentällä jo kolmatta polvea.
– Lajien suhteen on tarjottava vaihtoehtoja ja on hyvä harrastaa tai ainakin kokeilla useita lajeja. Myös pienemmille on tarjolla muutakin kuin juoksua ja pituutta. Jos haluaa voi hypätä vaikka seivästä, siihenkin on rahkeita. Ainoastaan aitajuoksu on laji, jota ei voi harrastaa, sillä välineet, eli aidat Suolahdesta puuttuvat.
Kenttä on aiheuttanut aina omat haasteensa. Sateinen kesä pehmentää radat, mutta onneksi viime kesänä vältyttiin kilpailujen peruuttamiselta.
– Aina on voitu soveltaa. Sen verran on kuivaa radalta löytynyt että pystytty juoksemaan.
Kesäkisojen organisaatio on Markkanen itse. Suuren kiitoksen hän antaa lasten vanhemmille, jotka tulevat avuksi ja toimitsijaksi.
– Teen perustyön, mutta toimitsijatehtäviin tarvitsee aina 15 vanhempaa, ja nämä ovat usein löytynyt jaoston ulkopuolelta. Omalla väellä ei pystyttäisi mitenkään viemään läpi näin suosittuja kisoja. Tai pystyttäisi, mutta sitten oltaisi kentällä vielä yölläkin, Markkanen laskee.
Ensi kesää odotellessa, vai?
– Eiköhän myö jatketa näitä. Lapsille tärkeintä on osallistuminen, eikä voitto, Markkanen sanoo.
X-Kommentti
Kyllä, minä olen Markkas-Topin kasvatti. Lapsuudessa ja nuoruudessa tuli vietettyä kesäpäivät Suolahden urheilukentällä, missäs muuallakaan! Siellä oli kaikki kaverit ja kun harjoitukset loppuivat rynnättiin porukalla Suokin rantaan uimaan. Sitä en muista, syötiinkö me missään välissä. Mutta Topi muistaa, että kentällä oltiin kuutena päivänä viikossa.
Topi on jäänyt mieleen äärimmäisen kannustavana valmentajana, joka oli aina kentällä aamusta iltaan sekkari kaulassa kiikkuen. Huippuhetkiä oli tietenkin kilpailut Suolahden kentällä. Muistaakseni aurinko paistoi aina, ja oli vallan jännittävää, kun toimitsijakorokkeelle asettui kelloineen joukko tärkeän näköisiä miehiä: osalla oli verkkapuku yllään ja osalla nailonpaita ja pikkutakki. Kaikilla sekuntikello kädessä ja kellon naru kiedottuna kämmenen ympärille.
Yleisöä riitti. Pääsuora oli katsomon edessä, ja katsomossa aina väkeä, joukossa myös kovaääninen isäni antamassa hyviä neuvoja naama punaisena 800 metriä juoksevalle tyttärelleen.
Muistan myös hengennostatusretket Kangaslammille, ja kisamatkat Urhon bussilla eli vanhalla postiautolla. Toivottavasti mukavat muistikuvat ovat näistä tunnelmista säilyneet muillekin aikalaisilleni.
Muistan myös karvaan pettymyksen, kun Topi savustettiin Suolahdesta pois 1980-luvun taitteessa. Se tuntui väärältä, ja tuntuu edelleenkin. Siihen se loppui minunkin urheilukentällä luuhaaminen. En ymmärrä vieläkään miksi politiikka ja urheilu sotketaan keskenään. Onneksi homma ei ole enää niin kuumaa, kuin omassa nuoruudessani. Silloin oli svullit ja tullit napit vastakkain, eikä joka jeppe pystynyt tietyissä joukoissa liikuntaa harrastamaan.
Ihailin Topia silloin ja ihailen vieläkin: Äänekoski tarvitsee tällaisia pyyteettömiä puuhamiehiä yhä tänä päivänä. Kiitosta vaan ei taida herua heille liiemmälti. No, ehkäpä he eivät sellaista kaipaakaan, mutta silti.
Kiitos Topi, terveisin Marjo
