MIKON MATKASSA VIII: KÄPYKOLO osa 3: Tulikuumia keskusteluja ja kutsumattomia vieraita


Ihmisyyden tunnustajien perustaja Martta Horjander ja Mikko Niskanen kirjoittavat vuokrasopimusta heinäkuussa 1981. Kuva otettu Kaavilla, yhteisön silloisessa asuinpaikassa Ahosenniemessä.

Mikko Niskasen piilopirtti ja myöhemmin elokuvastudion tarpeisiin valmistunut median silmätikku Käpykolo Kytäsalonsaaressa Konginkankaan Liimattalassa on nähnyt monta isäntää tai omistajaa. Yksi seuratuin vuokralainen oli Ihmisyyden tunnustajat.

 

Käpykolon menetys on oli Mikolle henkisesti rankka ja kipeä paikka, eikä hän toipunut siitä koskaan. Kotiseudun ikävä ei sammunut ja Käpykolosta luopuminen oli tuskaa, ja katkaisi napanuoran Äänekoskelle. Luopuminen toi mukanaan surutyön, jota kesti hautaan saakka.

– Ihmiselämän unelma ja sielu lepäävät Käpykolossa, sieltä minua ei saa pois hiostamallakaan, Mikko totesi sanomalehti Keskisuomalaiselle.

Tästä vuoden päästä hän joutui myöntämään karvaan tappionsa Käpykolon suhteen.

ELOKUUSSA vuonna 1981 Mikko kirjoitti päiväkäskyn, joka julkaistiin useassa lehdessä. Mikko luovutti isännän paikan emännälle, vuokraamalla tiluksensa kaavilaiselle Ihmisyyden tunnustajat–nimiselle teosofiselle yhdistykselle viiden vuoden vuokrasopimuksella.

– En luovu Käpykolosta, vaan vetäydyn välillä pois. Olen edelleen talon isäntä, nyt vaihtuu sen isännöitsijä. Elokuun 15. päivän jälkeen Käpykolossa isännöi yhteisö, ryhmä ihmisiä, jotka pyrkivät elämään keskinäisessä veljeydessä ja Jeesuksen vuorisaarnan viidennen käskyn mukaisesti. Ehtoni sille, että jätän jo tottumukseksi tulleen isännän paikkani pöydän päässä toisille on, että siellä kunnioitetaan inhimillisiä arvoja, toimitaan niitä ylentävällä tavalla, sekä vaalitaan niitä tunteita, jotka ovat olleet sen rakentajan johtotähtenä hänen päämäärissään, ja joita hänelle on vieläkin jonkun verran jäänyt.

IHMISYYDEN tunnustajat viipyivät Mikon mailla neljä vuotta. Käpykolossa asui enimmillään 36 teosofia, kuukausivuokra oli 10 000 markkaa, eikä heidän taloutensa kestänyt sitä. Mikko oli iloinen vuokralaisistaan, sillä he pitivät paikat hyvässä kunnossa.

Ennen Käpykoloon tuloa Ihmisyyden tunnustajat asuivat Kaavilla Ahosenniemen koululla. Yhteisöön oli tulossa väkeä lisää ja niinpä he lähettivät yhteisön perustaja Martta Horjanderin (s. 1910, k. 2009) allekirjoittamia kirjeitä Suomen kuntiin, pohjoista Suomea lukuun ottamatta.

– Kirjeitä lähti suurimmalle osalle kunnista. Kyseltiin, olisiko kunnassa tarjota vuokralle paikkaa isommalle yhteisölle. Tällainen kirje lähti myös Konginkankaalle. Jostain kautta Mikko oli kuullut, että etsimme asuinsijaa. Eipä mennyt aikaakaan, kun Mikko otti meihin yhteyttä, ja tarjosi Käpykoloa yhteisömme käyttöön, Päivi ja Heikki Peltola kertovat.

Mikko tuli käymään Kalervo Lehtosen kanssa Ahosennimen koululla heinäkuussa 1981. Martta Horjander ei ollut paikalla.

– Mikko tuli Kaaville Kalervo Lehtosen kanssa ja alkoi jutella kanssamme. Samaan aikaan Martta soitti, ja anoimme luurin Mikolle. Puhelinkeskustelu oli pitkä. Martta kiinnostui ja päätimme lähteä käymään Käpykolossa.

Vaikka kiinnostus oli kova, huoli vuokranmaksusta painoi. Kaavilla yhteisön vuokra oli 400 markkaa, kun taas Käpykolon vuokra tulisi olemaan 10 000 markkaa.

– Pidimme vuokraa kalliina, meistä suurin osa oli köyhiä opiskelijoita tai taiteilijoita. Martta oli voimakasanainen ja temperamenttinen savolainen, jonka kanssa Mikko tuli erittäin hyvin toimeen. Heillä oli tosi hyvät jutut joita oli mukava kuunnella. Martta sanoi asiat suoraan, ja erityisesti tämä tapa viehätti Mikkoa. Mietimme vuokrakulua matkalla, ja niin siinä taisi käydä, että jo jostain matkan varrelta Martta soitti Mikolle, että otamme Käpykolon kodiksemme. Siitä meidän yhteinen taival lähti käyntiin, elokuussa 1981, Pekka Peltola muistelee.

IMG_6329

Martta Horjander saapui uuteen kotiinsa Käpykoloon.

KÄPYKOLO vaikutti ensi näkemällä hyvältä, mutta puutteita havaittiin myöhemmin. Muutto sujui nopealla aikataululla.

– Kävimme tutustumassa paikkaan kesällä. Talven tullessa tajusimme, etteivät kaikki rakennukset olleet talviasuttavaksi tarkoitettuja.

Mikko kävi säännöllisesti katsomassa vuokralaisiaan. Hän tuli vieraaksi, ei tarkastuskäynnille, ilman kutsua tai erillistä ilmoitusta saapumisestaan. Myös uteliaita riitti, jotka kävivät katsomassa Käpykoloa ehkäpä toivossa, että tapaisivat myös itse elokuvaohjaajan.

–Vuokran edellytyksenä oli, että esittelemme Käpykoloa uteliaille, sekä erilaisille ryhmille ja vieraille. Meillä oli omaa näyttelytoimintaa, mutta paikalla kävi paljon ihmisiä Mikon vuoksi. Siellä käytiin katsomassa muun muassa hänen vanhoja housujaan jotka roikkuivat Käpylinnan seinällä. Joskus pihaan kurvasi linja-auto täynnä eläkeläisiä, jotka sitten kurkistelivat ikkunoistamme sisään. Myöhemmin pidimme opaskierroksia ja kierrätimme uteliaita pitkin tiluksia ja rakennuksia, Heli nauraa.

Housut olivat juuri ne, jotka Mikolla oli jalassaan Surmanluodeissa.

– Mikko kävi luonamme mielellään, sillä hän oli teosofisesti ajatteleva ihminen. Hän oli nuorempana Ruusu-Risti –liikkeessä, johon kuului suuri joukko muitakin suomalaisia taiteilijoita. Meidän filosofiamme ei ollut Mikolle outo asia, vaikka se suurelle yleisölle saattoi ollakin, Heli kertoo.

Ihmisyyden tunnustajilla on tapana lukea iltaisin teosofista kirjallisuutta yhdessä.

– Mikko halusi olla mukana näissä hetkissä. Tilaisuuksiin kuului myös soittoa ja laulua sekä Martan pitämiä mahtavia puheita. Mikko toimi kuunteluoppilaana ja seurasi tilannetta tarkasti.

Yhteisössä valmistettiin vaatteita ja niinpä Mikollekin tehtiin oma paita.

– Se oli kalevalaista tyyliä, ja hän käytti sitä aina vierailullaan. Kun Mikko tuli käymään, meidän lapset aina huusivat, että uppiniskanen tulee taas! Kyllähän se lisänimi hyvin hänelle sopikin, Heli jatkaa.

KONGINKANKAALAISET ja liimattalalaset ottivat yhteisön hyvin vastaan. Kunnan väkiluku pomppasi kertaheitolla ja sehän oli vain plussaa.

– Teimme erilaisia töitä: meillä oli Liimattalassa Superpuoti –niminen pieni myymälä, josta sai elintarvikkeita ja oli siellä myös kahvila ja parturikin. Teimme töitä Maalausliike Kauta ja Pelkoselle, ja maalasimme esimerkiksi Hotelli Hirven parvekkeet. Oli meidän porukkaa töissä myös kunnan ja postin palveluksessa sekä siivousfirma Vaittisilla. Kesäteatteritoiminta ja taidenäyttelyt toivat väkeä meitä katsomaan. Pikkuhiljaa toimintamme kehittyi, ja saimme rahat vuokranmaksuun ja elämiseen kokoon, ilman jatkuvaa sterssiä, Pekka pohtii.

Mikon ystävä, konginkankaalainenKalervo Lehtonen todisti vuokrasopimuksen allekirjoitusta.

Mikon ystävä, konginkankaalainenKalervo Lehtonen todisti vuokrasopimuksen allekirjoitusta.

PELTOLAT vahvistavat kuvan katkeruudesta, joka Mikolle jäi, kun hän joutui luopumaan unelmastaan.

– Hänellä oli vaikeat suhteet kunnan päättäjien kanssa. Ei silloin tavallinen kunnanjohtaja ymmärtänyt suurta taiteilijaa ja hänen projektejaan. Mikolla oli suuria unelmia, joista Käpykolo yksi suurimmista. Yksi hänen haaveistaan oli tehdä elokuva Kalevalasta. Mikko linkitti oppi-isämme Pekka Ervastin kalevalatutkimukset mytologiseen sisältöön ja suunnitteli aihetta Martankin kanssa. Pohdintaa oli muustakin suuresta kuin Kekkosen elämänkerta –elokuvasta. Martta kannusti Mikkoa tekemään kalevalaista elokuvaa, ja hän pyysi meiltäkin apua ja runkoa käsikirjoitukseen. Jos elokuva olisi toteutunut, se olisi ollut kokonaan erilainen. Emme olleet siinä vaiheessa tarpeeksi kypsiä hyppäämään käsikirjoituksen tekoon, Heli Peltola kertoo.

YHTEISÖ VIIPYI Käpykolossa neljä vuotta. Taloudelliset ja käytännölliset syyt laittoivat muuttoauton nokan kohti Vilppulaa, jossa Ihmisyyden tunnustajat elävät yhä edelleen Väinölä –nimisessä yhteisössä.

– Viihdyimme Käpykolossa hyvin. Martan mukaan paikassa oli kansallishenkeä, ja hän näki erikoisia asioita, jopa kultaa kallioissa. Rakensimme tontilla sijaitsevan Talvipalatsin yläpuolelle hirsiateljeen. Paikka olisi sopinut meille tavallaan oikein hyvin, mutta oli monien asioiden summa, jonka vuoksi lähdimme pois. Mikko ei ollut pettynyt ratkaisuumme, sillä hän ymmärsi lähtömme syyt. Yhteys häneen ei katkennut, vaikka Käpykolosta lähdettiinkin.

– Martta kävi Mikon luona Siltasalmetiellä ja Mikolla oli kesäpaikka Vilppulassa joten hän vieraili meidän luonamme siellä käydessään, aina sairastumiseensa saakka.

Yhteisö osti Mikolta Käpykolon irtaimistoa, ja entinen asuinpaikka näkyy Vilppulassa aina juhlahetkissä.

– Jouluna ja juhlissa katamme pöydän Käpykolon komeilla ja painavilla lasilautasilla, joiden reunaa koristaa käpykuvio.

 Pekka ja Heli Peltola palasivat liki kolmen vuosikymmenen jälkeen Äänekoskelle Hoikkassaliin, Aseeton Suomi –näyttelyn merkeissä. Kuvassa myös Käpykolon seinällä ollut Pekka Peltolan vuonna 1979 maalaama teos

Pekka ja Heli Peltola palasivat liki kolmen vuosikymmenen jälkeen Äänekoskelle Hoikkassaliin, Aseeton Suomi –näyttelyn merkeissä. Kuvassa myös Käpykolon seinällä ollut Pekka Peltolan vuonna 1979 maalaama teos

PELTOLAT muistelevat Mikkoa lämmöllä ja harmittelevat, että tämä sotkeutui mukaan liian moneen.

– Uskon, että useat kiinteistöt saattoivat sotkea Mikon taiteellista uraa, Pekka sanoo.

Martta oli hyvin hanakka arvostelemaan Mikkoa ja uskalsi paukuttaa hänelle asioita suoraan. Kun Ajolähtö valmistui Martta oli harmissaan elokuvan lopusta, jossa roolihenkilö, nuori Late päätyy itsemurhaan.

– Olishan se loppukohtaus saanut olla vähän mukavampi siinä Ajojahti –elokuvassa, Martta kritisoi Mikolle terhakkaasti.

TEKSTI MARJO STEFFANSSON, KUVAT IHMISYYDEN TUNNUSTAJAT JA MARJO STEFFANSSON

MIKON MATKASSA VIII, Käpykolo osa 3: Rakastuin aatteeseen

 

Vastaa