Luokkakaverit ovat tärkeämpiä kuin sijamuodot tai kertotaulut, kirjoittaa Hannele Vainio.
Muistan hyvin ensimmäisen koulupäiväni, kapea käytävä oli tungokseen asti täynnä jännittyneitä ekaluokkalaisia. Sitten luokkien ovet avautuivat ja kaksi opettajaa alkoi vuorotellen kutsua oppilaita nimellä luokkaan. Minunkin nimeni huudettiin, mutta ei ystäväni. Kauhuissani kuulin, että hänet kutsuttiin viereiseen luokkaan. En tuntenut ketään muuta. Keräsin kaiken rohkeuteni, ja meni nykimään opettajaa hameenhelmasta. ”Tässä on nyt tapahtunut erehdys, Minnan ja minun piti päästä samalle luokalle”.
Koskaan emme olleet samalla luokalla ystäväni Minnan kanssa, vaikka yhteinen polkumme on alkanut jo synnytyslaitokselta, vierekkäisistä kehdoista. Edelleen olemme ystäviä ja tapaamme toisiamme joka vuosi. Hänen lisäkseen sain koulu-ja opiskelupolkuni varrelta lukuisia muita rakkaita ystäviä, joita en ole unohtanut ja jotka eivät ole unohtaneet minua.
Nyt viimeisten kahden vuoden aikana tämä ystävyys, toveruus ja turvallinen ympäristö oppilaille ovat korostuneet. Kuinka tärkeitä nuo luokkakaverit ovatkaan, paljon tärkeämpiä kuin jotkut sijamuodot tai kertotaulut. Etäkoulun aikaan monet lapset ja nuoret jäivät turhan yksin, sillä mikään nettiyhteys ei kuitenkaan korvaa aitoa kontaktia ja läheisyyttä. Tosin minä pidän myös liitutaulua älytaulua parempana, mutta joka tapauksessa. Lähiopetus kaikkine käsipesuineen, mikä on hyvä tapa, oli koronaa tai ei, näytti sen, mitä kaverittomuus pahimmillaan oli saanut aikaan. Kaverisuhteet piti määritellä uudelleen ja oma paikka hakea muiden joukossa.
Me koulun aikuiset tulemme tekemään kaikkemme, jotta jokaisella koululaisella ja opiskelijalla olisi hyvä olla ja opiskella. Nautitaan nyt huolettomina loman viimeisistä päivistä.
Hannele Vainio
Rehtori, erityisopettaja
Sumiaisten koulu
