Äänekosken taidemuseon syyskausi avautuu 29. syyskuuta valokuvataiteilija Emmi Minkkisen valokuvanäyttelyllä joka kantaa nimeä Rauhan tyttäret.
Taidemuseoon avautuvassa näyttelyssä Emmi Minkkinen tarkastelee ylisukupolvista traumaa, vaikenemisen kulttuuria ja äiti-tytär-suhteita, joiden juuret ulottuvat Koginkankaan Räihään.
– He jotka ajautuvat valokuvataiteen pariin, on luonnostaan jonkinlaista herkkyyttä ja näkemisen taitoa. Muistan, kuinka äitini kuvasi paljon, ja valokuvat – varsinkin vanhat valokuvat ovat aina kiehtoneet minua, Turun ammattikorkean Taideakatemiasta vuonna 2025 valmistunut Minkkinen sanoo.
Luomisen vimma on seurannut läpi elämän. Minkkinen on kirjoittanut ja piirtänyt, mutta valokuvauksen hän löysi vasta äidiksi tullessaan.
– Innostuin heti ja ajattelin, että tämä on minun pensseli, minun ilmaisutapa, jota olin etsinyt.
Näyttely Rauhan tyttäret pitää sisällään Minkkisen lähipiirissä tapahtuneen tragedian. Taustalla on isoisoäiti Rauhan surma,ja sen mukana tullutta sukupolvien välistä traumaa, hiljaisuutta sekä äidin ja tyttären välistä suhdetta ja muistoja.
– Pääsin aiheeseen kiinni, kun lähdin tekemään tutkimusmatkaa itseeni. Kysyin miksi olen tällainen ja miksi koen asioita tietyllä tavalla. Olin havainnut perheessäni puhumattomuuden kulttuurin, ja kun rohkenin ottaa asian esiin äitini kanssa, alkoi moni asia avautua itselleni ja toivottavasti myös vuonna 2019 alkaneen projektin ja tämän näyttelyn myötä.
Minkkinen alkoi kuvaamaan ensin projektin nostattamia tunnetiloja. Hän kuvasi itseään, kotitilan ympäristöä Räihässä ja paikkoja, missä juuret ovat.
– Jossain vaiheessa ajattelin, että mun pitää kuvata äitiä, kunnes hoksasin, että mun pitää kuvata kaikkia ja onneksseni ihmiset lähtivät mukaan. Alussa tekeminen oli tutkimustyötä itseni löytämiseen, kun halusin selvittää mitä ja miksi on tapahtunut. Koska vastauksia ei voi enää saada, kysymyksilläni ei ole väliä, Minkkinen pohtii.
Lukko avautui oivalluksesta, miksi tuntuu että pitäisi pyytää anteeksi olemassaoloaan, vaikka siihen ei ole mitään syytä.
– Äiti kertoi hänellä olleen sama tunne jo pienestä tytöstä saakka. Äitini oli kymmenvuotias kun hänen mummonsa surmattiin oman kotinsa pihapiiriin vuonna 1969.
Minkkinen kertoo, että Rauhan surma on ollut aihe, josta ei ole juurikaan puhuttu. Tapahtumasta jäi tähteeksi kuitenkin suru, jota on siirretty seuraavalle sukupolvelle kuin varkain.
– Surmaaja oli isomummoni naapuri, ja motiivi jäi epäselväksi, sillä hän ampui itsensä surmatyön jälkeisenä päivänä. Tapahtuma on ollu pienellä Räihän kylällä iso juttu. Mun mummoni Leila joutui astumaan remmiin ja jatkamaan elämää parhaalla mahdollisella tavalla, On koetettu mennä eteenpäin vaikka tapahtuma on hähmäiseksi jäänyt kamala asia ja tuonut mukanaan vaikeasti käsiteltäviä häpeän tunteita.
Kun Rauhan tytär, Emmin mummo Laila dementoitui, hän alkoi käydä tapahtumaa läpi.
– Mummo piti tärkeänä, ettei kuvieni sarja rakennu vihan ja katkeruuden ympärille, vaan rauhan ympärille.
Minkkinen painottaa, ettei näyttelyssä osoiteta syyttävällä sormella ketään. Suomessa naisten kokema väkivalta henkirikokset ovat ajankohtainen aihe.
– Yhteiskunnassamme on tehty jotain väärin, kun olemme päässeet tilojen kärkeen.
Ehkä on ajateltu, että jos asiasta ei puhuta, se katoaa, tai ainakin jää taka-alalle. Minkkinen harmittelee puhumattomuutta, joka on vaivihkaa ujuttautunut perheeseen.
– Ehkä on haluttu suojella tapahtuneelta, mutta kun se puhumattomuus on sellaista, että se tahtoo levitä joka aiheeseen. Koin, että haluan käsitellä aihetta osana omaa prosessia ja omaa matkaa, jossa haluan purkaa häpeän tunteita valokuvan kautta.
Kun Minkkinen sai projektile läheisiltään vihreää valoa, hän sanoo olleensa helpottunut, kun menneisyyden taakka alkaa keventyä. Nyt Rauhan kesken kaiken katkennut elämänlanka ei ole enää mustana, puhumattomana möykkynä.
– Näyttely ei käsittele Rauhan surmaa, vaan on alkupiste, jollekin mitä minä itse käsittelen. On tutkittu, kuinka ylisukupolviset traumat periytyvät äidiltä tyttärille, vähän niin kuin se entinen kotitaloni siellä Räihässä, jota äitini nyt asuttaa.
Rauhan kuolema antoi sytykkeen lähteä kuvaamaan Rauhan tyttäriä, ja heistä polveutuvia naisia ja tyttöjä.
– Siellä on mummoni, äitini, isotätini, tätini, minä, serkut sekä omat lapseni. Jos Rauha voisi kommentoida jotenkin tekemistäni, luulen, että hän ymmärtäisi eikä panisi lalinkaan pahakseen.
Dokumentointi on kestänyt jo usean vuoden ajan. Minkkinen kertoo löytäneensä rauhan sisäänsä.
– Näyttely kertoo anteeksiannosta, asioiden hyväksymisestä ja eteenpäin katsomisesta, me ihmiset kun pistetään kapuloita elämän rattaisiin ja välillä annetaan vauhtia.
Näyttely Rauhan tyttäret ei ole surullinen vaan kertoo uusista aluista. Minkkinen alkoi alunperin kuvaamaan aihetta omista näkökulmistaan itselleen. Kuvat on nyt ripustettu taidemuseon seinille. Katsojan silmälle näyttely antaa oman tarinansa.
– Uskon, että tämä on vapauttanut meitä kaikkia, olen iloinen puhumattomuuden kierre on nyt tältä osin katkaistu. Tämä on ollut mielenkiintoinen, rakas ja vaikea matka, toisaalta todella rakas prosessi, joka muotoutui hyvin henkilökohtaiseksi, että oli jossain vaiheessa vaikea päästää irti. Voi olla etteivät kuvat olisi vieläkään päässeet esille, mutta onneksi tuo Marjo Ahola marssi työhuoneeseeni ja herätteli rakentamaan näyttelyä, joka kutsuu katsojan pysähtymään ja pohtimaan, miten menneisyys elää nykyhetkessä, ja miten hiljaisuus voi lopulta tulla nähdyksi ja kuulluksi.
Emmi Minkkinen – Rauhan tyttäret, Äänekosken taidemuseolla, avoinna ti-to, su klo 12-16 ajalla 29.9.-10.12.2026 (suljettu su 6.12.)
