Göteborgin rautaa on iloinen ralli maailmalla olevista suomalaisista, joilla kuitenkin on aina kaipuu kotimaahan.
Kaupunginjohtajamme Matti Tuononen sai idean biisiin saanut oikeastaan minun isoisänsä, eli isänsä isän, Edvard Tuonosen maailman matkoista.
– Hän lähti joskus 1900-luvun alussa Kanadaan rahattomana. Huuliharppua soittamalla tienasi matkarahansa, että pääsi Hangosta Liverpooliin. Liverpoolista piti matkata laivalla Kanadaan, mutta kun ei ollut rahaa, niin hän tienasi katusoittajana matkarahansa. Kanadassa oli sellainen laki, että rahaa olisi pitänyt olla 52 taalaa, että saisi jäädä maahan. Taas kaivettiin taskusta huuliharppu ja soittelemalla tienattiin rahat. Kanadassa hän työskenteli Cobaltin pienessä kaupungissa mm. hopeakaivoksella ja myöhemmin hän hankki elantonsa metsätöissä monien muiden suomalaisten tapaan. Suomeen palattuaan hän perusti muutamia kauppaliikkeitä Kuopioon, pojan poika Matti kertoo.
Hänen isänsä suvusta on lähdetty myös 60-luvulta Ruotsiin niin Saabeja kuin Volvojakin tekemään.
– Itse ja molemmat minun veljeni olemme kaikki olleet myös rauhanturvaajina maailmalla useita vuosia. Kaipa tämä tarina on samalla sitten myös meidän Tuonosten yhteinen tarina siitä, että jokin kumma vimma meidän sukua on aina vienyt maailmalle. Silti Suomessa on kuitenkin paras asua ja elää. Niin ja kyllä se Saab oli aikoinaan myös aika edistyksellinen auto, Matti naurahtaa.
Hän kertoo, kuinka biisin iloinen melodiakulku syntyi kuin itsestään.
– Omassa elämässä oli nyt alkusyksystä onnellinen fiilis ja se fiilis hyppäsi kitaran otelaudalle tanssahtelemaan, ja minä vain poimin sen sieltä pois kuleksimasta eli sävellys, sanoitus, sovitus, soitot, laulut, äänitys, miksaus ja masterointi on omaa käsialaa. Videota väänsin tekoälyllä, kun oma äly ei tuohon visuaaliseen puoleen oikein taitu. Onhan se aika korni se video. Tekoäly vääntelee hahmoja kummallisiin asentoihin ja välillä puuttuu nenä, välillä käsi tai jalka. No, ei sen ole niin väliä. Videon alussa ja lopussa on valokuva isoisästäni Edvard Tuonosesta joskus kauan sitten, Matti sanoo.
