Veikon museossa pääsee mukavalle aikamatkalle. Samalla huomaa kuinka ihminen on ollut kekseliäs ja tekevä.
Ennen vanhaa sokeria valmistettiin tuotteeksi puhdasta ruokosokeria kuumentamalla. Sula massa kaadettiin tötteröön ja annettiin kuivua. Valmista tuotetta kutsuttiin sokeritopaksi. Kun Veikko Pellinen näki Palsanmäen huutokaupassa kyseisen tuotteen – vieläpä pakattuna puulaatikkoon, jossa mukana giljotiini, jolla saatiin kätevästi vuoltua sokeria kätevään käyttöön – hän ei osannut aavistaa, että se oli menoa.
Veikon museon Veikko Pellinen naurahtaa muistolle. Puolentoista kilon sokeritoppa on nyt yksi esine satojen joukossa Rautionmäellä sijaitsevassa museossa. Ja vieressä kyläsepän tekemät sokerisakset siistissä rivissä.
– Siitä se keräilyinnostus sitten lähti, taisi 1990-luvun loppua. Sokeritoppa oli sellainen, mikä ei ollut koskaan vastaan tullut, ja ajattelin, että huudan sen itselleni. Hintaa en muista, markka-aikaa kun elettiin, Pellinen naurahtaa ja esittelee lohenpyrstöliitoksin tehtyä laatikkoa, jossa sokeritoppa makaa.
Pellinen myöntää, että mopo on karannut käsistä. Kun on harrastanut vanhojen tavaroiden keräämistä jo 30 vuoden ajan, hän tietää että laji on vaarallinen.
– Se vie mennessään ja vie samalla rahat. Mistä olen maksanut eniten paperirahaa, on Bebo-merkkinen moottorisaha, jonka sain itselleni 250 eurolla. Jos olisi ylimääräistä rahaa, niin ostaisin diesel-moottorisahan, siitä pyydetään 2500 euroa.
Pellinen kiertää huutokauppoja, rompetoreja sekä selaa internetiä. Myös ystävien löydöt ovat päätyneet museoon.
– Jos näkee tai löytää jotain erikoista, niin sehän on saatava. Moottorisahoja olen kerännyt alusta saakka, ja jos vielä saisin kokoelmaani punaisen Hyry -merkkisen moottorisahan, olisin todella onnellinen. Se on suomalainen saha, ja niitä on tehty vähän. Siinä on vielä yksi erikoisuus: sinivalkoinen Hyry oli myyntituote, mutta punainen niin sanottu varaosa-Hyry, jonka sai lainaksi jos vei oman Hyrynsä huoltoon.
Veikon Museossa pääsee kurkistamaan entisajan työvälineisiin: on metsätöihin liittyvää työkalua, suutarin työvälineitä, kalastukseen kuuluvaa sekä kaupan alan ja kodin tarvekaluja.
– Leimakirveitä on nelisenkymmentä ja moottorisahoja noin 80, vanhin vuodelta 1953.
Veikon museo sai oman rakennuksen vuonna 2018. Pellinen kuskasi keräämiään esineitä erilaisiin Köyhyydenkylässä järjestettyihin kihauksiin näytteille, alkoi kaverit miettiä rakennushommaa. Rautionmäellä on talkoohenki yhä voimissaan.
– Kun vielä sain Sumergialta lahjoituksena Asta-myrskyn kaatamia runkoja, niin sitten alkoi talkoot. Antti Smolander toimi mestarina ja rakennuksen pohjaa isonnettiin kolme kertaa. Ensin oli puhe yksikerroksista kunnes siihenkin ajatukseen tuli vielä kerros lisää, Pellinen naurahtaa.
Olipa hyvä, että urakka paisui, sillä eihän esineet olisi muuten millään mahtuneet.
– Nyt alkaa tehdä jo tiukkaa. Pitäisikö laajentaa, Pellinen hörähtää.
Kaikki tavarat ovat hyvässä järjestyksessä. Kun kiertelee ja katsoo tavaroita, pääsee aikamatkalle lapsuuden mummolaan. Jokaisella esineellä on tarina kerrottavana ja samalla huomaa, kuinka ihminen on ollut kekseliäs, kun ei ole ollut sähköä ja nykyajan systeemeitä käytössä. Kädentaidot ovat olleet voimissaan.
– Ihmisten on pitänyt keksiä asioita, että on pärjännyt. On nähty vaivaa, tehty kauniita tavaroita, kun hereillä olon tunnit on käytetty tekemiseen, eikä telkkarin tai internetin katsomiseen.
Jos joku esine on valtavan rakas, se on sellainen, joka ei ole museossa, vaan tuvassa visussa tallessa.
– Meillä on 1920-luvulta kuusi Viipurin kaupungin kunnalliskodin lautasta. Ne eivät tule ikinä tänne, vaan pysyvät piilossa.
Veikon museo on avoinna sopimuksen mukaan.
– Kannattaa soittaa, ennen kuin lähtee tulemaan. Kyllä ovet avataan, jos kotona ollaan.
Punaisen Hyryn lisäksi on yksi pieni asia, joka pyörii mielen päällä.
– Eihän sulla olisi jäänyt kuparista vuoden 1949 markkaa taskun pohjalle pyörimään?
Veikon museo, Rautionmäentie 573, p. 050 912 9140, avoinna aina kun kotona ollaan, kannattaa soittaa ennen tuloa, vapaa pääsy
