Äänekosken Teatterin haikean sympaattinen näytelmä Kauas pilvet karkaavat on kuvaus työttömäksi joutuneen Koposen pariskunnan sitkeästä uskosta parempaan elämään. Näytelmä on se on koskettava kertomus työttömyydestä, ihmisarvosta, selviytymisestä ja toivosta.
Ensimmäinen suositus: menkää katsomaan!
Hovimestari Ilona ja raitiovaununkuljettaja Lauri tukevat toinen toistaan rämpiessään läpi toivottomalta näyttävän synkän laman. Kertoja, ensimmäistä kertaa näyttämölle astunut Reijo Honkonen johdottaa tarinan kulkua asiaan kuuluvalla otteella, sillä tavalla kaurismäkeläisen kauniisti.
Pitkästä aikaa parrasvaloihin ohjaajan tuolilta astunut Pilvi Honka (Ilona) sai vastaparikseen Janne Niskasen (Lauri). Pariskunnan yhteistyö kulkee varmasti kuin raitiovaunu raiteillaan. Oli ilo katsella aitoja tunteita, lämmitti ja sydämessä kivasti läikähti.
Ohjaaja Riku Suonio kertoo käsiohjelmatekstissä, kuinka 40 hahmon teatterileikissä kaikuu vanha maailma, joka räpistelee modernin yhteiskunnan rattaissa.
– Olemme olleet uskollisia kaurismäkeläiselle tavalle seisoa pienemmän puolella.
Kaurismäki ei mässäile vuorosanojen määrällä, sillä se mitä sanotaan, kiteytyy laatuun. Suorastaan rakastuin muutamaan repliikkiin tai siihen, miten ne on ohjattu sanomaan.
Näytelmä osuu tärkeään. Se osuu juuri siihen, mitä suomalaisessa yhteiskunnassa on meneillään: lisääntynyt työttömyys, syrjäytyminen, yksinäisyys, huoli toimeentulosta – tämä on kaikesta leikkaamisen hinta. Näytelmä on kuvaus tavallisista suomalaisista ihmisistä, jotka yrittävät säilyttää ylpeytensä ja ihmisarvonsa tilanteessa, jossa yhteiskunta ei tunnu tarvitsevan heitä. Ikävä kyllä, nykyhetki on juuri edellisen lauseen kaltainen. Näytelmä ei ole satua, vaan tarkka kuvaus miten Suomessa ja Suomella menee.
Suonio on tehnyt nerokkaita valintoja. Pieni voi olla suurta ja unohtumatonta, mustekynän napsuttelu esimerkkinä mainittakoon. On ollut riskin arvoinen ottaa näin isoon näytelmään niin paljon ensikertalaisia, se on merkki Äänekosken Teatterin kyvystä uudistua.
Mainitaan vielä elävä musiikki. Lauluyhtye Sputnik Sisters soi saundilla, josta Aki Kaurismäki olisi varmasti ylpeä, toivottavasti hänkin ennättää katsomaan! Muusikoille Akusti Väisäselle ja Taina Laitiselle myös lämpimät kiitokset, hyvin vedetty!
Tiina Oksanen puvusti kaikki 40 hahmoa sekä laulajat, ja huolehti myös tarpeistosta. Vielä kotona jäin pohtimaan, kuinka ihmeessä näyttelijät muistivat ottaa mukaan sen tavaran mitä kuhunkin kohtaukseen tarvittiin? Vaikka Marjut ja Jari Parolan lavastus noudatteli tyyliin sopivaa minimalismista linjaa, en jäänyt kaipaamaan yhtään enempää.
Toinen suositus: ottakaa nenäliina mukaan!
Päällimmäinen kokemus on hellyttävä ja humoristinen. Kun kyyneleet alkoivat virrata pitkin poskipäitä, ymmärsi että Äänekosken Teatterilla osattiin koskettaa syvältä.
Käsikirjoittajana Aki Kaurismäki on tehnyt timanttista työtä, sovittaja Anna Häyrisen kynän piirtoja unohtamatta, mutta tärkein työ tehtiin Mikkosalissa. Se, kuinka teksti saatiin elämään ja koskettamaan, ei ole lainkaan helppo temppu. Huolimattomalla työllä teoksesta olisi voinut tullut naiivi tai pahimmassa tapauksessa sketsi.
Näytelmän tärkeä muistutus piilee siitä, että ihminen ei ole epäonnistunut, vaikka hän menettäisi työnsä. Hän kun jaksaisi muistaa vaikeuksien keskellä, että ei hukkaa toivoa. Yhteiskunnan tehtävänä olisi näyttää rattaista pudonneelle, että ihmisarvo ja yhteisön tuki auttavat rakentamaan elämää uusiksi. Siitä muistutti upealla tavalla Äänekosken Teatterin työryhmä.
Lämmin kiitos eturivin itkijäpariskunnalta. Taidamme tulla uudestaan.
Äänekosken Teatteri: Kauas pilvet karkaavat Painotalon Mikkosalissa
Marjo Steffansson
