Vuoden 2013 Äänekosken tapahtumat osoittavat, ettei kyse ole meille vain etäisestä työmarkkinakeskustelusta. Thaimaalaisia marjanpoimijoita saapui tuolloin Suolahteen, Kangaslammelle ja Äänekoskelle, missä paikalliset ihmiset, seurakunta ja vapaaehtoiset auttoivat vaikeaan tilanteeseen joutuneita poimijoita.
Tapaus jätti jäljen paikkakunnan historiaan ja muistutti, että ihmisyys ei tunne kansallisuusrajoja.
Nyt, vuosia myöhemmin, kysymys on edelleen ajankohtainen. Marjanpoimijoiden asemaa on pyritty parantamaan lainsäädännöllä, ja vuodesta 2025 lähtien Thaimaasta tulevat poimijat ovat yleensä työsuhteisia työntekijöitä. Silti tammikuussa 2026 julkaistu selvitys kertoo, että hyväksikäyttöön ja velkaantumiseen liittyvät ongelmat eivät ole kadonneet.
Tässä asiassa ei pidä tyytyä puolittaisiin ratkaisuihin. Yritysten on kannettava vastuunsa, viranomaisten valvottava työoloja ja työntekijöiden oikeuksien toteutumista. Myös kuluttajilla on oikeus tietää, millaisissa oloissa heidän ostamansa marjat on poimittu.
Vuoden 2013 tapahtumista jäi kuitenkin elämään myös jotakin hyvin arvokasta. Kun ihmiset olivat hädässä, löytyi auttajia. Seurakunta, yhdistykset ja yksittäiset äänekoskelaiset eivät kysyneet, mistä poimijat olivat kotoisin. He näkivät ihmisiä, jotka tarvitsivat apua.
Siinä on meille tärkeä muistutus. Paikallisyhteisön mittaa eivät määritä vain työpaikat, yritykset tai talouden tunnusluvut. Sitä mitataan myös sillä, miten kohtelemme heitä, jotka ovat heikoimmassa asemassa.
Thaimaalaiset marjanpoimijat eivät ole vain osa suomalaista marjataloutta. He ovat ihmisiä, joiden työllä on arvo ja joiden oikeuksia meidän on puolustettava. Metsiemme marjat ovat yhteistä luonnon rikkautta, mutta niiden poiminnasta syntyvän hyvinvoinnin on kuuluttava myös poimijoille.
Marjan arvoa ei voi mitata vain kiloissa ja euroissa. Sen todellinen arvo mitataan myös siinä, kuinka ihmisarvoisesti se on poimittu.
Marjo Steffansson, päätoimittaja ÄKS





























