Folk´n´roll and blues and Tull – juurimusiikki-illasta Keitelejazzeilla kehkeytyi erilainen klubikeikka


Jethro Tullin kitaristin Barren yhtye esittää mukaansatempaavaa, iloista bluesia.

Kantria ja folkkia Keitelejazzien torstaina harvemmin kuulee. ÄKSän kriitikko Jori Mäenpää arvioi illan kattauksen.

 

Pidän vanhojen, hyvien aikojen musiikista päivä päivältä enemmän. Niinpä odotukseni olivat jälleen suuret, kun astelin kohti päälavaa.

Mika Kuokkasen ja Masa Maijasen Helsingin juhlaviikkojen yhteyteen 2003 perustama klubibändi Howdown tunnetaan yhteistyöstä monen eri artistin kanssa. Lista on pitkä.

Taitavasta bändistä on kyse, vaikka kyseinen musiikinlaji ei ole monimutkaisuudella pilattu. Usein ”juurimusiikki” noudattaa kolmen-kuuden sointuasteen kierrättämistä ja tyyli soveltuisi hyvin myös koulujen musiikintunneille harjoitettavaksi, jos kiinnostusta löytyisi.

Harvemmin folk tai blues kuitenkaan kolahtaa nykyajan koululaisiin. Harmi sinänsä.

Laulustemmat kunnossa

Vaikeampi homma kyseisessä genressä ovat laulustemmat ja tyyliin sopiva lauluääni kielitaitoa unohtamatta.

Tässä mielessä Howdown oli huipputasoa Ninni Poijärvi etunenässä. Myös ensimmäinen vierailijoista, Jukka Gustavson yllätti hienoilla tulkinnoillaan omista ja ei niin omista kappaleista. Ray Charlesin ”I believe to my soul” oli mahtava veto urkusooloja myöden. Esa Kaartamoa soisi myös kuulevan useammin näillä leveysasteilla. Hieno muusikko on hän.

Tuomari Nurmio on ollut minulle epäjumalan asemassa aikojen alusta lähtien. Nurmion eka levy edustaa lähinnä juuri tällaista kantrifolk-tyyppistä juurimusiikkia, joten odotukset olivat kovat. En ollut edes kuullut vielä ainoatakaan biisiä uudelta levyltä.

Kyllä Nurmion tyylin tunnistaa tälläkin kielellä, joskin ihan kaikkia Handen biisejä en ymmärtänyt, vaikka hän spiikkasi biisinsä suomen kielellä. Jotain dumari puhui biisien välissä ”stetson-hattuisista miehistä kotiin tulossa hattu vinossa”, ”pettäjän tiestä amerikassa”, ”intiaaneista, jotka vaihtoivat maansa kasinoon”.

Mielestäni dumarin osuus oli vähän väsynyttä meininkiä verrattuna esim. Gustavfsonin raikkaisiin esityksiin. Howdown esiintyi myös ilman vierailijoitaan ja osoitti olevansa folkbändi parhaasta päästä.

Keitelejazz_torstai1_2015_2

Howdown

Howdown

Howdown

Howdown

Howdown

Keitelejazz_torstai1_2015_4

Howdown

Keitelejazz_torstai1_2015_3

Howdown

Isä yhtyeen perustajajäsenenä

Taidokasta 100 dB:n kiihdyttävää heavykitararokkia saattaa kuulla jopa lukion bänditunnilla, jos luokassa on muutama musiikkiopiston nouseva kyky. Tarvitaan tietysti stratocaster-kitara, rummut, basso ja kunnon styrkkarit! Kuulonsuojausta unohtamatta. Kitaran efektilaitteiden pitää olla myös kunnossa ja laulutaito plussaa.

Virgil & The Accelators osasi asiansa. Bändin kitaristi-laulaja Virgil McMahon soittotekniikka oli huikaisevan varmaa ja siinä kuului pitkä ja harras soitonopiskelu. Kuten Suomen Marzi Nyman, ei Virgilkään osaa näemmä soittaa väärää säveltä vahingossakaan.

Kun sitten kurkistin bändin fanisivustoille, sain tietää, että Virgilin kitaransoiton opiskelu alkoi jo nelivuotiaana 1/4-kitaralla. Kannatti iskän hankkia pojalle pikkukitara! Itse asiassa Virgilin isä, itsekin kitaristi, Hendry McMahon kaverineen on Accelators-bändin perustaja!

Konsertin alussa Accelators soitti varsin tanakkaa heavyrockia, jossa kuului selvästi 70-luvun Cream ja CCR, mutta myös 90-luvun garage/grunge. Konsertin loppupuolella bändi alkoi kuullostamaan Shadowsilta, mutta toiseen tai kolmanteen potenssiin korotettuna. Viimeistä biisiä olisi Virgil voinut varmaan soittaa läpi yön.

Accelatorsin keikka jazzeilla oli jälleen kerran osoitus improvisaation keskeisestä merkityksestä myös Keitelejazzin torstai-illassa, jossa juurimusiikin ”genrerajat” rytisevät nätisti hämärtyvään Häränvirran viileyteen.

Keitelejazz_torstai2_2015_4

Virgil & The Accelators

Keitelejazz_torstai2_2015_

Virgil & The Accelators

Keitelejazz_torstai2_2015_6

Virgil & The Accelators

Keitelejazz_torstai2_2015_3

Virgil & The Accelators

 

Missä suruseni on?

Jethro Tullin kitaristikonkarin Martin Barren musiikki oli sitten koukeroisenpaa kamaa, jossa irroittelu on varsin vaativaa, tiukasti ennalta määrättyjen introstemmojen ja välikkeiden soittoa.

Ihanasti kiemurtelevat laulumelodiat, jotka laulusolisti ja toinen kitaristi Dan Crisp hienosti tulkitsi, viittaavat mielessäni jotenkin saarivaltion kummalliseen kelttimenneisyyteen. Britithän ovat olleet ammoisista ajoista olleet laulukansaa, jossa laulut ovat olleet keskeinen aikansa media, kun ei ollut monistuskoneita tai kännyköitä.

Jokaisessa kappaleessa tuntui olevan joku ovela tarina tyypistä, joka kiertää kylästä kylään huilu taskussaan kansalaisia viihdyttämässä ja mitä kaikkea matkoilla tapahtuukaan. Ainakin yksi kappaleen tarina oli nykyaikaan siirretty ja kertoi autoilevasta muusikosta. Liittyikö tarinaan myös joku nainen, Ken tietää?

Tämä on erilaista bluusia. Tästä musiikista puuttuu bluusin surumielisyys ja sehän on juurimusiikin diggarille terapiaa. Barre itse kommentoi yhtä säveltämäänsä bluesia epätyypilliseksi ja olipa aika velmu blues!

Yhtyeen basisti Alan Thompson, joka on työskennellyt monen maailmankuulun muusikon kanssa, puhui myös sujuvaa suomea! Mutta kuinka vaivattomalta näyttikään hänen soittonsa! Barrella oli tuoreessa muistissa myös edellinen keikka Äänekoskella ja nyt Keitelejazz sai lahjan biisin muodossa: Beatlesin Lonely people. Vaikka Englannissa on paljon ihmisiä, niin siellä on paljon myös yksinäisyyttä. Eivätpä kuulu edes rahaliittoon.

Vai viittasiko lahjabiisi kenties sittenkin meihin äänekoskelaisiin?!

TEKSTI: JORI MÄENPÄÄ,

KUVAT: TAIJA KOLEHMAINEN

Jethro Tull's MARTIN BARRE & Band

Jethro Tull’s MARTIN BARRE & Band

Keitelejazz_torstai3_2015_3

Jethro Tull’s MARTIN BARRE & Band

Jethro Tull's MARTIN BARRE & Band

Jethro Tull’s MARTIN BARRE & Band

  1. Pertti Vento

    Musiikkiarvioista suunnilleen samaa mieltä, mutta nimet on hyvä olla oikein: bändi on Hoedown ja Beatlesin biisi Eleanor Rigby. Terveisin pilkunviilaaja Savosta…

    Vastaa