Kahdeksan surmanluotia on synkkä elokuva. Mikko Niskanen loihti kuitenkin joukkoon valloittavan hurmaavia kohtauksia, jossa halusi tuoda esiin inhimillistä puolta, jota tuossa elämänpiirissä elettiin – vaikeuksista ja vastuksista huolimatta. Elokuvan hääkohtaus on yksi niistä.
Regina Kiviranta (os. Pekkola) muistelee päätään puistellen, kuinka hän lähti autonkuljettajaksi Mikko Niskaselle ja Paavo Pentikäiselle. Määränpäänä oli Pihtiputaan Korppisten kylä, jossa tapahtui neljän poliisin surmatyö maaliskuussa 1969. Kuinka nuori neito päätyi kahden kuuluisuuden kuljettajaksi?
– Mikko oli äitini Airin ja isäni Einon ystävä. Mikolla oli tapana tulla tupsahtaa kotiini Liimattalaan, Pekkolan taloon, istahtaa penkille ja kertoilla kuulumisiaan ja tekemisiään. Kerran hän tuli ja pyysi minua kuskiksi. Minä lähdin, vaikka keli oli aivan kamala. Sitä en muista, mitä me siellä surmapaikalla tehtiin, ehkä Mikko kävi vain hakemassa ympäristöstä vaikutteita elokuvaan, Regina pohtii.
KUINKA 21-vuotias Regina päätyi myös Surmanluoteihin, tarina kulkee edellä kerrotulla kaavalla. Palataan kuitenkin ajassa taaksepäin vuoden 1970 heinäkuun alkuun.
– Mikko tuli ja istui tuvan penkille ja sanoi äidilleni: ”Airi kulta, täällä vietetään huomenna häät.” Minä pontevana tyttönä sanoin, etten ainakaan minä ole naimisiin menossa!
Mikko kertoi, että Pekkolaan on kutsuttu ihmisiä hääjuhlaan. Hän tuumasi, että juhlaa varten kaikki tarvittava on hanskassa.
– Hän kertoi, että kakut on tilattu, kahvit tulee, ja että minulle on hääpuku tilattu. Puku kävi minulle kuin nakutettu ja minusta se oli hyvin kaunis.
Elokuvan hääkohtaus kuvattiin Pekkolan talon jättimäisessä tuvassa. Morsiameksi pestattiin kaunis Regina ja sulhaseksi oli saatu houkuteltua Mikon Simo-veljen poika, Seppo Niskanen.
– Mikko toimi juuri näin. Hän tuli ja kertoi ilmoitusluontoisena asiana aikomuksistaan, eikä meillä kenelläkään ollut mitään elokuvantekoon osallistumista vastaan. Itse on voinut morsiamen rooliin mitenkään valmistautua, muuten, kuin olemalla nuori ja kaunis nainen. Tilanne oli häkellyttävä, eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin heittäytyä rooliin. Liimattalalaisille oli hyvin luonnollista lähteä mukaan Mikon projekteihin.
Järjestäjät tulivat paikalle, varhain seuraavana aamuna. Valtavan suureen tupaan rakennettiin kiskot, ja juhlapöytä katettiin koreaksi, jotta hääjuhla voisi alkaa.
– Minut lähetettiin Äänekoskelle Henny Hirven kampaamoon ja sillä aikaa pihassa kuvattiin kohtausta, jossa taksi tulee pihaan ja lähtee hakemaan lisää viinaa.
Moni kohtaus perustui improvisaatioon kuten se, kuinka Mikko laittoi Reginan Eino-isän Rutasen kioskille kutsumaan vieraita häihin.
– Ja kyllä niitä vieraita tulikin, tuvan penkit ja seinustat oli väkeä pullollaan, ja kaikki olivat pukeutuneena parhaimpiinsa.
Ihmisiä alkoi tulla tontille jo hyvissä ajoin. Häävieraita eli avustajia tuli Viitasaarta myöten jo edellisenä iltana.
– Jotkut kysyivät, saavatko he jäädä meille yöksi.
Vaikka järjestelyt toimivatkin hyvin, niin yksi asia jäi vaiheeseen: häälahjat.
– Äidin kanssa katselimme keittiöstämme jotain kattiloita, ja niinpä hääpari saikin Pekkolan keittiöstä napatun kattilan, Pasilta ja hänen perheeltään lahjaksi. Minulla oli päälläni jo puku ja hiukset kampauksella, kun vielä keksittiin, että pitäähän morsiusparilla olla pöytä. Aloimme järjestellä sellaista kaiken hälinän keskelle.
Hääkohtaus Liimattalassa Pekkolan talossa. Tupa on pullollaan Liimattalan asukkaita. Tunnistatko heitä? Kuvassa Mikko Niskanen, Tarja Tuulikki Tarsala sekä elokuvan lapset, Ari Vainiontaus, Mauno Argillander, Tauno Paananen ja Elina Liimatainen. Morsiusparina Regina Pekkola (nyk. Kiviranta) ja Seppo Niskanen.
ERÄS KOOMINEN tilanne oli vielä edessä. Mikko ei ollut hoksannut kysyä osaako sulhanen valssata.
– Seppo ei todellakaan osannut tanssia, ei sitten yhtään. Mikko halusi tehdä kohtauksesta todella viehkeän, vaikka tanssi oli mitä oli. Hän sanoi, että menette vaan valssia, ei ole mitään harjoituksia.
Pian kuului, kuinka Mikko löi kämmenet yhteen ja huusi poikki! Mikko kuiskasi Sepon korvaan, että käsikirjotusta on muutettava.
– Mikko käski Sepon sanoa, että ”ei tästä mitään tule”, minun piti vastata, että ”kyllä tästä on tultava kun tämä on meidän häävalssi.” Ja niin me hiihdeltiin pitkin tuvan lattiaa, eikä valkokankaalla siten nähty mitään kauniita pyörähdyksiä, Regina nauraa.
Kohtauksessa kamera on ystävällinen puujalkasulhaselle. Kamera kääntyy hääväkeen ja morsiamen vanhempiin, eikä tanssiaskeleita kuvata. Kohtaus, jossa leikataan hääkakkua ei ollut etukäteen harjoiteltu.
– Se on mainio sattuma, kun kakun päällä ollut muovinen hääpari kaatuu, ja Mikko oli tyytyväinen saatuaan sen filmille.
Mikko keksi lennossa, että hääkohtauksen pitää saada oikeanlainen päätös. Hääparin ilta saa päättyä hääyöhön.
–Ja sehän kuvattiin siten, että menimme pihapiirissämme olevaan pikkuaittaan. Saatuamme aitan oven kiinni repesimme Sepon kanssa hervottomaan nauruun. Taisi jännitys purkautua.
REGINAN AIRI-ÄITI oli kulturelli persoona. Hän oli kiinnostunut taiteesta ja runoudesta ja hän näytteli myös Jyväskylän huoneteatterissa. Mikko valitsi hänet itseoikeutetusti morsiamen äidiksi.
– Äidin tehtävänä oli katsoa häävalssiamme tarkalla silmällä. Mikko otti äidin myös elokuvan sympaattiseen kohtaukseen, jossa elokuvan Pasi ostaa vaimolleen (Tarja-Tuulikki Tarsalalle) puseron, jonka hän sitten laittaa hääjuhlaan päällensä. Äidin piti mulkaista Pasia ja ihmetellä millä rahalla tuokin mitään ostaa. Olen iloinen tästä tallenteesta, ja on mieltä lämmittävää katsoa omia jo nyt poisnukkuneita vanhempia, näissä elokuva-avustajan tehtävissä.
REGINA oli katsomassa elokuvan ensi-iltaa Konginkankaan työväentalolla.
– Siellä itkettiin ja naurettiin, eikä missään vaiheessa tuntunut pitkästyttävän. Siellä tuli yhteisöllinen fiilis ja olisi tehnyt mieli tuulettaa, että jes, me tehtiin se!
Päästä mukaan Suomen kaikkien aikojen arvostetuimpaan elokuvaan on Reginalle yhä ylpeyden aihe.
– Maatalon tyttärenä, äitinä ja isoäitinä voi ylpeänä esitellä lapsilleni ja lapsenlapsilleni tätä elokuvaa. Koko meidän perhe oli innolla mukana tekemässä surmanluoteja, mutta eihän me osattu siinä vaiheessa ymmärtää, että teemme historiaa.
TEKSTI MARJO STEFFANSSON, KUVAT MARJO STEFFANSSON JA YLE
